Silakkapäivä. 80-luvulla kerrostalon rappuun astuessa tiesi heti, että tänään jollakin on ruuaksi silakoita. Käry levisi postiluukkujen raoista käytävään ja joka paikkaan.

Minulle silakkapäivä oli hyvä päivä. Rakastin jopa sitä käryä ja rapeat pyrstöt olivat parasta, mitä tiesin. Ruodotkaan eivät haitanneet menoa, kun niihin oli tottunut.

Kiireisten vanhempien arkeen ei silloin mahtunut juuri arkista ruuanlaittoa, paitsi sellaista, johon liittyi pannu ja paistaminen. Ennen mikroaaltouunia tai valmisruokia (poikkeuksena veriletut ja kalapuikot) nopeat ruuat olivat vähissä. Yllättäen niihin nopeisiin laskettiin silakat, jotka tuli tietenkin perata ennen paistamista. Hommaa vauhditti se, että pannun kokoinen satsi pyöräytettiin saman tien jauhoissa ja tuikattiin tirisemään.

Mitä sitten silakoiden kanssa syötiin? Ei perunoita ainakaan, koska niiden keittäminen olisi vienyt arki-illasta liikaa aikaa. Meillä silakoiden särpimenä oli teetä, tuoretta leipää ja kaupan punajuurisalaattia.

Nämä muistot tulevat mieleen, kun mietin, mikä kynnys onkaan ryhtyä perkaamaan silakoita tavallisena iltana. Vaikka meillä valmistuu jotain ruokaa melkein joka ilta, silakkahommat tuntuvat yksinkertaisesti ihan liian työläiltä. Silakat jäävät helposti ostamatta silloinkin, kun niitä olisi saatavilla sliipattuina, pannukelpoisina fileinä, hyvällä päiväyksellä.

Silakkarakkaus olisi syytä elvyttää uudestaan liekkiin. WWF:n Kalaoppaassa Itämeren silakat kuuluvat nimittäin vihreän valon kaloihin, eli niihin, joiden syöminen on ekologisesti kestävää. Edes haitta-aineista ei tarvitsisi välittää, ellei suosi suuria silakoita (joita fileinä myytävät usein ovat) tai kuulu itse riskiryhmään. Silakoiden vierasainepitoisuudet ovat koko ajan vähäisemmät, ja useimmat meistä saisivat syödä monin kerroin enemmän.

On varmasti muitakin silakoilla kasvaneita kuin minä. Siksi ihmettelen, miksi annamme silakoiden mennä vain rehuksi emmekä syö osuuttamme. Onko syynä se, että liian moni on saanut joskus lautaselleen vanhentunutta tai pakastettuna myytyä silakkaa? Rasvainen kala ei kestä säilytystä, ja muisto pahasta silakasta on ehkä vahvempi kuin siitä herkullisesta, jota on joskus saanut.

Tein alkusyksyn Kodin Kuvalehden terveysruokajuttuun ohjeen, jossa silakat paahtuvat kaalien kanssa käryttömästi uunissa. Ei niistä tietenkään ihan yhtä hyviä tullut kuin voissa pannulla paistamalla, mutta maukkaita kuitenkin. Seuraavaksi aion silti elvyttää ruokamuistoni ja valmistaa iltaruuaksi teetä ja paistettuja silakoita.

 

PS Sopan suosituin silakkaohje on Sea Horsen silakat ja muusi. Jo pelkkää kuvaa katsomalla saa käryn tuntumaan nenässä ja veden herahtamaan kielelle! Mukana on myös perkausohje, jos taito on päässyt unohtumaan.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla