Kirjoitukset avainsanalla päätoimittajalta

Käkkyrämännyn kohdalta oikealle, ojan yli ja katse vasemmalle. Ensin ei näy mitään, mutta kun löytää ensimmäisen oranssin lakin, löytää toisen ja kolmannenkin. Hyvässä lykyssä saa kantarellikastikkeen ainekset.

Parikymmentä metriä samaa polkua eteenpäin ja tullaan rinteeseen, jonka kohdalla puro kaartaa sillan alle. Rinne on jyrkkä ja kuusikko tiheä. Mutta ei kun alas vaan. Maa antaa myöten jalan alla, sillä karvarouskujen kotimaasto on kuusten kutomaa joustavaa, tuoksuvaa neulasmattoa.

Sienisesonki tekee aina tämän. Vaikka istuisi metrossa matkalla töihin, mieli vaeltaa tutuilla apajilla. Tasaisin väliajoin se muistelee hullua tattivuotta, jolloin sienikorit tyhjennettiin vanhaan pajupyykkikoriin ja taas jatkettiin. Yöt menivät sieniä putsatessa. Silloin kyllästytti koko homma. Nyt toivon, että tulisi samanlainen rieha.

Sekin riittäisi, että saisi kunnon saaliin vaaleita orakkaita, jotka voisi paistaa sipulin kanssa ja syödä leivän päällä. Tai ehtisi leppärouskujen luokse ennen sienisääskiä.

Hulluun tattivuoteen vielä. Se opetti, että sienet on puhdistettava hyvin jo metsässä. Loppukäsittelyssä ja siistimisessä menee kuitenkin tunteja: harjatessa, karsiessa, viipaloidessa, kuutioidessa, ryöpätessä, suolatessa, tihistäessä ja kuivatessa.

Sieniurakassa on omat ihanat puolensa. Saaliista riippuen saa lounaaksi tattikeittoa, suppisrisottoa tai rouskukastiketta. Loraus valkoviiniä mausteeksi, totta kai.

Jos sienisaaliin loppusiivous tehdään ulkosalla, sytytetään grilli. Se isän teettämä jätti, joka on ollut kesäpirskeiden lämmin sydän jo parikymmentä vuotta. Grilli lämpenee puilla, joten se toimii myös syyskokkona. Viime vuonna kaatuneen omenapuun ja vanhan pihatammen pudottamat kuivat oksat napsahtelevat tulessa. Kun tuli kääntyy hiilien hehkuksi, päästään illallispuuhiin. Parasta on kokonaisena paahdettu kala, joka saa ensin ottaa paahtopinnan kuumien hiilien päällä ja sitten kypsyä epäsuoralla lämmöllä täyteen mehevyyteensä.

Tulen lämmössä maistuu viilennetty, kuiva sercial-madeira. Sen makeutta tasapainottaa kevyt suolainen vivahde. Kuin pieni onnenkyynel.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kaikki syyt rakastua Galiciaan tekivät tehtävänsä jo ensimmäisenä matkapäivänä. Pyyntituoreet kalat ja makeat äyriäiset, mehukas lehtinaurismuhennos ja kalvakat, silti ihmeen makeat perunat. Kaikki tämä huuhdeltuna alas raikkailla valkoviineillä, joiden maussa oli yrttisyyttä, sitruksia ja parhaimmillaan ihanan suolainen, mineraalinen puraisu.

Viimeisenä matkapäivänä rakkaus sy-veni, kun taksikuskimme Marcos Loureiro ajelutti meitä Ribeira Sacran mutkittelevilla vuoristoteillä kohti viimeistä viinitilaa. Ohi mäntyjen, sypressien ja kirkkaankel-taisina kukkivien piikkihernemattojen. Loureiro! Miten sattuikaan että kuljettajan sukunimi on portugalilaisesta vinho verdestä tuttu rypäle. Sama, joka täällä Espanjan puolella tunnetaan nimellä Loureira.

Kun saavuimme ensimmäiselle näköalapaikalle, sydän oli pysähtyä. Jyrkkiä vuorenrinteitä rytmittivät säntilliset viinipalstat. Aivan kuin jättiläiskäsi olisi käynyt kampaamassa rinteeseen siistin sunnuntaijakauksen. Rinteiden helmoja yhdisti kapea kanjoni, ja sen keskellä kiemurteli tumma juova. Sil-joen rauhallista kulkua katsellessa hengitys tasaantui ja leposyke palasi.

Ei tämä vielä mitään, Marcos sanoi. Seuraava maisema on paljon parempi, hän lupasi. Voiko muka olla, epäilin. Mutta tässä vaiheessa olin jo oppinut galicialaisista muutaman asian. Ensinnäkin sen, että maan sateisimmassa kolkassa asuu yhtä säänkestävää väkeä kuin Suomessa. He eivät pienestä hätkähdä. Galicialaisissa on muutenkin jotain...no, suomalaista. Perunat maistuvat kuten meillekin, ja kaikki kursailevat. Kukaan ei tohdi ottaa ensimmäistä tai ainakaan viimeistä tapas-palaa. 

Joten päättelin, että Marcos ei liioittele. Olin oikeassa. Kun pääsimme viimeiselle näköalapaikalle, Ribeira Sacran koko kauneus levittäytyi edessä. Ja kaikkien ihanien valkoviinien jälkeen lasissa oli Peza do Rein punainen, superenerginen mencia. Se maistui villivadelmilta, kirsikoilta ja viileiltä yrteiltä. Ja herkullisen mineraaliselta. Kaadoin toisenkin lasillisen, hengitin hiljaisuutta ja lupasin itselleni palata pian takaisin.
 

Kommentit (0)

Vietin viime kesän paahtavimman lomaviikon metsämökillä. Kahlasin, uin ja liotin varpaita järvessä. Istuin varjossa puun alla tai terassilla. En tehnyt mitään, nautin vain hiljaisista päivärutiineistani.

Kokkaaminen tarkoitti, että keitin kattilallisen siikliä. Päivällä söin potut lämpiminä, illalla kylminä. Kylkeen tuppo tilliä, voita ja suolaa. Vähän savukalaa, graavilohta tai kukkakaalista, kurkusta, jogurtista ja tillistä tehtyä tsatsikia. 

Kyytipojaksi ihaninta nektaria: kylmää, kirkasta lähdevettä suoraan lähteestä.

Jälkiruoka oli joka päivä sama. Jääkaapista pala vesimelonia, kimpale ananasta, banaania tai mansikoita. Tai ovesta suoraan mustikkavarvikkoon.

Helteen väsyttämät kimalaiset ja muut raitapöksyt surisivat koirien juomakipon ympärillä, kunnes tajusin kattaa niille oman juoma-astian. Keskelle kellumaan kaarnapala, johon pääsisi pelastautumaan, jos joutuisi veden varaan.

Kimalaiset olivat hitaita liikkeissään, ampiaiset sitäkin ärhäkämpiä. Ja kiinnostuneita kaikesta mitä lautasellani oli. Mutta nälkäähän kiukku vain oli, kuten kimalaisten hitauskin. Joten perustin saluunan. Pöydän virkaa toimitti lautanen, johon katoin
sokeriveden kasteleman pesusienen.

Sain lisää seuraa, kun suruvaippa lensi terassin kaiteella kuivumassa olleelle kukkapaidalle. Siivet olivat kuin pala tummaa, samettista suklaata, jonka reunus on kastettu kermaan.

Kohta tuli toinen, kolmaskin perhonen. Googletin vimmatusti, mitähän näille nyt pitäisi tarjota. Vai pitäisikö. Koivunmahla kuulemma maistuu Suomen kansallisperhoselle. Samoin punaviinistä ja siirapista tehty tanakka nektari. Näitä aineksia ei talossa
ollut. Pilsneriä löytyi, ja savustustarpeistosta palasokeria. Liemi tulille siis.

Vesimeloni näytti maistuvan alkupalana. Kun lisäsin joukkoon olutnektarissa marinoituja hedelmäpaloja, myös pörrit siirtyivät saluunasta buffetin puolelle.

Tarjoilijanpesti odottaa metsämökillä tänäkin kesänä. Nyt pakkaan mukaan punaviiniä ja siirappia. Mitäpä sitä ei tyytyväisten kanta-asiakkaiden eteen tekisi.

Kukkakaalitsatsikin ohjeen löydät täältä.

Kommentit (0)

Toukokuun hienoimpia hetkiä: grillistä nouseva savu, keltaisena kukkivat voikukat, kuusenoksien kerkkäkynnet ja se, että kohta on edessä yö, jolloin voi istua lyhythihaisessa paidassa grillin kyljessä aamuyöhön asti.

Ja vihdoinkin, vihdoinkin on mustaa multaa, tutut puutarhahanskat ja rivi ruukkuja. Pelkkä ajatus keittiöyrttien tuoksusta ja käsien upottamisesta lämpimään multaan tuottaa onnellisen, leijuvan ja rennon tunteen. Samankaltaisen endorfiinien ja endokannabinoidien tuottaman pikkuhiprakan, jota urheilijat ja treenaajat kuvaavat sanalla ”runner’s high”.

Rosmariini, timjami ja salvia ovat istutuslistalla aina. Sitruunaverbena myös, sillä siitä tehty hauduke on lempein digestiivi. Ei tarvita kuin muutama yrtinoksa, 90-asteista vettä ja 3–5 minuuttia aikaa.

Isoihin ruukkuihin oreganoa, minttua, lehtipersiljaa, korianteria ja basilikaa. Niistä syntyvät kesän turvakastikkeet salsa verde ja chimichurri. Molempien soosien hienous on siinä, että ei ole mitään, minkä kanssa ne eivät sopisi. Kala, liha, kasvikset,
kaikki käyvät.

Tosin reseptit vaihtelevat sen mukaan, kuka on keittiössä ja missä päin maailmaa ollaan. Salsa verde tarkoittaa meksikolaisille vihreää salsaa, jossa on tomatilloa, chiliä, sipulia, korianteria ja valkosipulia. Täyttä herkkua! Mutta aivan eri kastike kuin italialaistyylinen paksu ja rakeinen salsa verde, jossa on usein lehtipersiljaa, oliiviöljyä, viinietikkaa, valkosipulia, oliiveja, anjoviksia ja kapriksia. Ja hyvässä lykyssä myös minttua basilikaa ja chiliä.

Argentiinalaisten kansalliskastike chimichurri, sama juttu. Joskus maistat kastikkeessa persiljan ja oreganon, toisinaan myös korianterin. Mutta mausteet, ne vaihtelevat kokin mukaan, ja vihreän kastikkeen lisäksi on olemassa punainen chimichurri.
Tarinan mukaan kastikkeen nimi juontaakin baskinkielisestä tximitxurri, joka tarkoittaa sekoitusta, jossa on useita aineksia satunnaisessa järjestyksessä. Juuri tämä on yrttikastikkeen hienous: ei ole yhtä tapaa. Kaikki on mahdollista, ja kaikki on vielä
edessä, kuten kesä nyt. Ja se on ihana ajatus.

Salsa verde ohjeen löydät täältä.

Salsa verde

Kommentit (0)

Seuraa 

Glorian ruoka & viinin päätoimittaja Sanna Maskulinin blogissa kokataan ruokia, joiden nerous piilee usein yksinkertaisuudessa.