Juhlaruoka kannettiin keittiöön ruusukuvioiseen vilttiin tiukasti kapaloituna. Viltin alta paljastui lisää kääreitä, kuin maatuskanukesta.
Muutama kerros Etelä-Saimaata, niiden alta vielä alumiinifolio, jonka alla odotti kuuluisa lemiläinen lampaanviulu. Särätaiturin valmistama juhlaruoka oli pakattu mukaan puoli tuntia aiemmin, joten kerrospuettu paisti oli pysynyt lämpöisenä.
Kun foliokääre oli riisuttu, lampaanlihan paahteinen tuoksu täytti mökkikeittiön. Kiiltävänruskean kuoren peittämä lampaanviulu lepäsi paistoastiassaan, perinteisessä puukaukalossa. Siitä päätellen, että puu oli paahtunut melkein yhtä tummaksi kuin paistikin, säräastia oli ehtinyt kestitä monta iloista lampaansyöjää ennen meitä.
Ensikohtaamisesta särän kanssa on ihmisikä, ja yhä särä soittaa makunystyröilleni ykkösviulua. Siitä huolimatta, että paistin ainoa mauste on suola ja lisukkeetkin ovat koruttomat: ohrarieskaa ja perunoita. Lopputulos on kuitenkin kaikkea muuta kuin tylsä. Rapean kuoren alla oleva liha on lohkeavan pehmeää ja mehukasta. Pieni savuinen makuvivahde saattelee suupaloja. Etenkin jos särä on kypsennetty perinteiseen tapaan puilla lämmitetyssä uunissa.
Ei silti, särästä tulee upean makuista tavallisessa sähköuunissakin. Syy ei ole vain hitaassa kypsennyksessä ja ahkerassa valelussa, vaan myös säräpotuissa. Ne ovat nimittäin olennainen osa särän makua. Perunoiden taika on siinä, että ne keitetään puolikypsiksi ja laitetaan uuniin paistin alle kypsennyksen loppuvaiheessa, viimeistään tunti, puolitoista ennen h-hetkeä. Kiinteä lajike toimittaa tehtävän parhaiten. Kun potut saavat imeä hissuksiin rasvaista paistolientä sisuksiinsa, niistä tulee maailmanluokan herkkua. Vähän samanlaisia ihanuuksia kuin ankanrasvassa paistetuista potuista, mutta kevyempiä.
Perinteinen juoma särän kanssa on ollut kotikalja. Mutta maailma muuttuu. Lasillinen punaista syrahia tai riojaa täydentää ylikypsän paistin makua upeasti. Eivätkä raikas pinot noir tai täyteläinen valkoinen pinot gris nekään pöllömpää seuraa ole.
