Turvamaku

Sitten kun on oma keittiö, nakkikastiketta en syö enkä varsinkaan kokkaa. Näin vannoin ihmisikä sitten. Tämä päätös oli tehty myöhemmin rikottavaksi, vieläpä mitä ihanimmalla tavalla. Kuten sekin, että muka vaihtaisin perunat riisiin ja spagettiin. Turhaa uhoa. Rakastan perunoita. Keitettynä, paistettuna, paahdettuna ja uppopaistettuna. Kylmänä, kuumana, haaleana, kuorineen ja ilman. Muusina ja murskeena, lohkoina, viipaleina ja lyttyyn mäiskäistynä.

Nakkikastikkeen kanssa välit lämpenivät vasta hiljattain. Oikeastaan vähän yllättäen. Työpaikan ruokalassa oli kasvisruokana nakkikastiketta, joka oli tehty pippurisista soijanakeista. Kastike oli paksua ja tummanruskeaa, lisukkeena kumpare kuohkeaa perunamuusia. Onneksi kokeilin!

Heti ensimmäisen haarukallisen jälkeen välähti. Nakkikastike on todellista juuriruokaa, joka yhdistää kaksi elämän mittaista turvamakua, muusin ja ruskean kastikkeen.

Meni viikko, ja aloin kaivata maku-uusintaa. Lähikaupassa oli seitanchorizoa. Miksipä ei! Paistoin ensin makkarat rapeiksi. Voissa, koska en halunnut tehdä vegaaniversiota vaan tavoittaa aidon ruskean kastikkeen maun. Sitten jauhot, ruskistus ja päälle kanaliemi. Kanaliemi samasta syystä kuin voi, siitä tulee mielestäni paras maku.

Olisiko sittenkin pitänyt tehdä kastike erikseen? Resepti on tallentunut käsiin. Kasariin voi, sulaan voihin jauhot. Mieluiten kirkastettua voita, koska se ei käryä, ja mittasuhde jauhojen kanssa on 1:1. Tavallisen voin kanssa jauhoja voi käyttää hitusen vähemmän.

Muutama minuutti, ja jauhot alkavat ruskistua. Kun sävy on sopiva, sellainen pähkinäisen tumma, liemi niskaan. Ja viipymättä se tärkein eli voimakas vispaus. Kuinkahan monet kokkareet aikanaan kastikkeesta siivilöin ennen kuin tämän opin. Kun kastike kiehahtaa, lämpöä vähemmälle, ja ihanuus saa porista hissuksiin kaikkeen kauneuteensa.

Muusi ja ruskea kastike. Tässä tuoksussa on ihmisen aika hyvä olla.