Sirkat tulevat! Mutta mihin kohtaan lautasella ne sijoittaisit? Meillä hyönteisten matka ruoaksi on vasta alussa.

Tammikuussa 2017 sain käteeni purkin, jossa oli kerroksittain hiutaleita ja siemeniä. Lasin läpi erottui myslijyväseen käpertynyt hyönteinen jalkoineen ja tuntosarvineen. Kuin edelliskesän kärpänen ikkunan välissä, mutta olinpaikassaan tarkoituksella.

Sirkkapurkkia mainostettiin keittiösomisteena ennen kuin sirkat määriteltiin elintarvikekelpoisiksi. Ainakin minun kohdallani purkki ensimmäinen konkreettinen asia, joka sai ajattelemaan hyönteisten syömistä. Olin maistanut aiemmin vain paistettua jauhomatoa, ja sitäkin huumoriin kätketyn joukkopaineen alaisena.

Katselin sirkkaa purkin lasin läpi ja tunsin kevyttä inhoa. Voisin hyvin nähdä lopettavani eläinperäisten ainesten käytön, näiden elollisten syömistä en aloittaisikaan. Purkki jäi avaamatta.

Syksyllä tilanne oli jo toinen. Ensi kokemus sirkan syömisestä oli pala rapeakuorista leipää. Jauhettuna sirkat eivät muuttaneet leivän rakennetta saati makua miksikään. Silti ihmetytti, mitä sirkat tekevät leivässä.

Sama ajatus vaivasi seuraavaksi sirkoilla höystetyn energiapatukan ja lakun äärellä. Onko perusteena mikään muu kuin yrityksen tarve kuulua edelläkävijöihin? Patukat vetivät kuitenkin puoleensa työpaikalla iltapäivän herkkuhimossa yhtä paljon kuin sirkattomatkin.

Toisin kävi kuitenkin sirkkamyslille, joka pysyi koskemattomana. Olin valmis syömään sirkkani herkuissa hienoksi jauhettuna, mutta en edelleenkään voinut koskea kokonaisiin sirkkoihin.

 

Sirkkalassa sirisee

Sirkka ei tunnu löytävän oikeaa paikkaansa viljatuotteesta, karkista tai mistään. Eikä ihme. Vältettävästä asiasta matka haluttavaksi on pitkä. Pitkät rapeat jalat ja tuntosarvet eivät mene samaan kastiin voissa paistettujen muikunpyrstöjen kanssa, vaikka kuinka haluaisi. Mieli haraa vastaan.

Primitiivinen inho on auttanut välttämään haitallisten ainesten pistämistä suuhun, ja ollut siksi ollut yksi edellytys ihmislajin säilymiselle.  Myslissä sirkka näyttää eksyneeltä ja siksi vältettävältä. Lisäksi näky luo vaikutelman, että olisimme olleet hyönteisen kanssa kiinnostuneita samasta kaurahiutaleesta. 

Aversiosta on kuitenkin mahdollista oppia pois.

Pääsin käymään sirkkatilalla, jossa minulle valkeni käsityön määrä näiden pienten eliöiden kasvatuksessa. Valtava määrä perehtymistä, omistautumista ja aikaa.

Tammelassa sijaitsevalla Siikosen sirkkatilalla on kasvatettu kotisirkkoja jo kahdeksan kuukauden ajan. Omalla alallaan Jouko ja Kirsi Siikonen ovat pioneereja. Moni menetelmä on pitänyt opetella ja ottaa haltuun kantapään kautta, koska käytäntöjä ei ole vielä ole ollut olemassa.

Suomessa on noin 40 sirkkakasvattamoa. Siikosen tila tuottaa 200–300 kiloa sirkkoja kuussa, joten se kuuluu isoimpien tilojen joukkoon. Töitä on enemmän kuin tilalla aiemmin toimineessa sikalassa, eikä lomittajaa ole, ellei itse ole sellaista itselleen opettanut. Päivän aikana kuoriutuvia sirkkoja siirretään multapohjasta munarasioihin, ruokkimis- ja juomalaitteita täytetään, täysikasvuisia harvestoidaan, kasvatuslaatikoita pestään ja valmistellaan.

Sirkkojen yhteydessä ei siis puhuta teurastuksesta, vaan harvestoinnista. Sana herättää mielleyhtymän jonkun kasviperäisen poimimisesta. Kaukana se ei olekaan. Harvestoitavat täysi-ikäiset yksilöt poimitaan sirkkojen joukosta pakastimeen, missä ne vaipuvat horrokseen josta eivät enää herää.

Tunnelma kasvattamossa on rauhallinen. Siritykseen tottuu aivan kuten kaskaiden ääneen Etelä-Euroopassa. Sirkat viihtyvät omilla kasvualustoillaan ja kaikki näyttää hyvin järjestelmälliseltä.

Vierailtuani sirkkojen kotilaatikoiden äärellä pääsin maistamaan pakastettua, keitettyä ja tämän jälkeen kuivattua sirkkaa. Ei tehnyt huonoa, ei tuntunut ihmeelliseltä tai oudolta. Ainoastaan maku, tai mauttomuus, oli syynä, etten ottanut lisää. Kuivatut sirkat olivat nimittäin tarkoituksella maistiaisina ihan sellaisenaan.

 

Saunasirkasta porttihyönteiseksi

Kotisirkka on tunnettu Siikosten mukaan Suomessa aiemmin saunasirkkana, joka on viihtynyt rakennusten lämmössä. Silti se ei ole täkäläistä alkuperää, vaan saapunut Suomeen aikanaan tuontihedelmien mukana.

Kotisirkkaa kutsutaan myös ”porttihyönteiseksi”. Se voi olla ensimmäinen hyönteinen, jonka syömisestä tulee tavallista. Maku on hieman kuin katkaravun, paitsi kuivattuna, jolloin makua ei juuri voi erottaakaan. Juuri neutraaliutensa vuoksi kuivattuihin sirkkoihin voikin törmätä hyvin erilaisissa elintarvikkeissa aina patukoista pussikeittoihin.

Tutustuttuani tuotantoon alkoikin tuntua oudolta, että joku näin pieteetillä tuotettu pitäisi vain jauhaa ja piilottaa ruokaan jatkeaineeksi, vaikka proteiini edellä myytynä jauhona sirkat olisivatkin helpommin hyväksyttävissä.

 

Shaken, not stirred

Ensimmäisen kokemukseni herkullisesti valmistetuista sirkoista sain ystävien luona viime keväänä. Hunajavoissa paistetut kuivatut sirkat ropisivat pannulta kuumina suoraan vaniljajäätelön päälle. Paahdetut sirkat olivat rapeita kuin pähkinät, mutta rakenteeltaan keveitä. Ihan omanlaisiaan.

Olen hyönteissyönnissäni yhä siinä vaiheessa, että voisin syödä sirkkani minkä vain annoksen päällä kuivattuina ja rapeiksi paistettuna. Pastan, salaatin, risoton. Mutta sirkatkin pitää valmistaa ruuaksi. Ja matkaa siihen, että söisin sirkkani kuivaamattomana, pakasteesta pannulle kumottuna, on kesken.

Jos tiedän, mistä sirkkani tulevat, voin luottaa siihen että ne eivät ole haitallisia. Jos ei muuta, ne ainakin auttavat ajattelemaan ruuasta hieman laajemmin.

Pysähdyn kuitenkin mielelläni tämän porttihyönteisen äärelle hengittelemään pieneksi hetkeksi. Jauhomatoihin voidaan palata sitten hieman myöhemmin.

 

Kuvat Päivi Ryhtä/Siikosen Sirkat ja Emilia Kolari.