Minulla on ystävä, jonka kanssa käymme kaljalla. Emme koskaan tapaa missään muissa merkeissä (tai no, kävimme kolme vuotta sitten kerran kävelyllä, mutta se oli vähän omituista).  Reilun kuukauden välein näemme joissain kolmesta vakiobaaristamme, ja juomme kolmesta viiteen tuoppia olutta.

Olut, jota juomme, on halvinta mahdollista hanakaljaa. Se on meille tärkeää, ja minusta myös tietyllä tavalla kaunista. Yritän nyt selittää, miksi.

Jos ihan tavallista kahvia ei oteta lukuun, keskioluttuoppi on suomalaisten keskuudessa pienin yhteinen nimittäjä. Se on jotain, jonka hyvin suuri osa kansasta on joskus baarissa tilannut ja juonut. Se ei ole tietyn ryhmä juoma: kolmosolutta juovat Suomessa niin miehet kuin naiset tulotasosta, koulutuksesta tai asuinpaikasta riippumatta. Kun siis haemme ystäväni kanssa vuorotellen tiskilta kaksi tuoppia – toinen itselle ja toinen kaverille – olemme siis niin sanotusti perusasioiden äärellä. Emme yritä rakentaa identiteettiä. Emme ota juomista kuvia ja postaa niitä someen. Tunnelma on rauhallinen, melkein harras: rituaali toistuu samanlaisena kerrasta ja vuodesta toiseen.

Voi tietysti väittää, että valinnallamme nimenomaan haluamme erottautua pienpanimo-oluita tai jenkki-ipoja suosivista tuttavistamme, mutta siitä ei ole kyse.

Juomme peruskaljaa, koska emme halua ajatella asiaa sen enempää. Ison tuopin tilaaminen ei vie huomiotamme liiaksi toisaalle, eikä sen neutraali ja vetinen maku häiritse keskustelua millään lailla. Kun olutta on juonut tarpeeksi paljon ja tarpeeksi kauan, se ei oikeastaan maistu miltään. Vähän kuin vettä joisi.

Juuri sellaisena pidän siitä. Silloin on mahdollista juoda melko nopeasti, ja keskittyä humaltumiseen.

Tämä kuulostaa tietysti hirveältä. Meillä on kansakuntana kollektiivinen alkoholiongelma: Suomessa ei saa sanoa, että tykkää humaltua. Se on ymmärrettävää. Lähes kaikkien suomalaisten ihmisten lähipiirissä on joku, joka juo liikaa ja aiheuttaa juomisellaan kärsimystä muille. Ymmärrän tämän, mutta en aio juuri nyt välittää siitä. Nousuhumala on yksi hienoimpia, voitonriemuisimpia tunteita, joita tiedän.

Sosiaalisuus tekee siitä vielä parempaa. Me juomme ystäväni kanssa välillä niin monta tuoppia, että seuraavana aamuna ainakin minulla on päänsärky. Tiedän sen jo etukäteen, enkä välitä. Se on hinta, jonka mielelläni maksan yhteisestä hetkestämme. Juomme päästäksemme lähemmäs toisiamme. Voisimme teoriassa keskustella samoista asioista myös selvin päin, mutta käytännössä emme halua. Haluamme kokea pientä riemukkuutta, liikutusta ja läheisyyttä niiden muutamien tuntien aikana, joita meillä on käytettävissämme: alkoholi tarjoaa siihen loistavan keinon. Ensimmäisen tuopin aikaan juttelemme vielä hieman pidättyvästi viime aikojen kuulumisista. Kolmannen kaljan aikaan kaverini usein katsoo jo vähän kulmiensa alta, ja kysyy varovaisesti: ”Eikö oikeastaan olekin niin, että…?” Kysymys on jotain henkilökohtaista, mitä tahansa isäsuhteestani mahdolliseen haluuni lisääntyä.

Siinä kohtaa en todellakaan halua harhautua miettimään artesaanioluen aromeja.

Humala saa keskustelun lisäksi aikaan myös sen, että pieni (tai ei oikeastaan niin pienikään) suorittaja pääni sisällä vaikenee. Muutaman tunnin ajan en mieti tekemättömiä töitä, keittiön siivoamista enkä sitä, kuinka monta päivää viimeisimmästä juoksulenkistä on. Olen vain, ja vastaansanomattomasti tykkään olla olemassa. Puhun vähän suorempaan kuin muuten puhuisin. Usein huomaan kertoneeni asioista, jotka ovat vaivanneet minua jo pidempään, mutta en ole oikein saanut sanoitetuksi niitä.

Kolmen, tai viimeistään viiden tuopin jälkeen on syytä lähteä kotiin. Usein vähän pakkokin. On odottavia projekteja, pyykkikasoja ja puolisoita. Hyvä niin. Keskiolut on nimittäin kauneimmillaan juuri sinä hetkenä, kun haluaisi ottaa vielä yhden, mutta ei voi.

Vierailija

Kolumni: Keskioluen kauneudesta

Vierailija kirjoitti: En juo myöskään veroluokkia enkä määrittele tai tuijottele juomieni alkoholipitoisuuksia. Juon tuotteita jotka minua miellyttävät. Olisi aika hassua, esim., alkaa luokitella ruokia hiillidyraattiluokkiin ja puhua niistä eikä itse tuotteesta. Syön halvinta nelosmättöä. Se jos mikä olisi vapautta.
Lue kommentti