Näin paloitellaan hyönteisen ruho. Kuvitus: Ninna Lindström.
Näin paloitellaan hyönteisen ruho. Kuvitus: Ninna Lindström.

Ruokamaailman rajojen testaaminen kiehtoo yhä useampia.

Mitä herkkua! Kauhon lautaselleni lisää rapeita pieniä mykeröitä singaporelaisravintolassa. Ne ovat syvän punaruskeita... ja nehän ovat kovakuoriaisia, huomaan hämmennyksekseni. 25 vuoden takainen reppumatka Kaakkois-Aasiaan ja Australiaan laajensi ruokatajuntaa tehokkaasti.

Sittemmin olen hörpännyt merisiilin sisuksia, järsinyt luontevasti siankorvia, poliittisesti epäkorrektisti maistanut valasta ja nieleskellyt haineväkeittoa, kun en tiennyt evien hankkimiseen liittyvistä julmuuksista.

Niin on moni muukin. Erikoisten ruokien nauttimisesta on tullut kansanhuvia. Netti pursuaa päivityksiä, kuvia ja blogeja, joissa dokumentoidaan outouksien syömistä. Samalla omituisuudet muuttuvat vähitellen tavallisemmiksi.

Hyönteisherkuttelu on malliesimerkki ruokamaailman rajojen siirtymisestä. 25 vuotta sitten hyönteisten syönti oli länsimaissa hyvin outoa. En olisi itsekään rouskuttanut kovakuoriaisia, jos olisin heti nähnyt mitä suuhuni pistin.

Isossa osassa maailmaa hyönteisiä on syöty aina, mutta länsimaissa ne hävisivät ruokavaliosta viljelyn ja karjanpidon yleistyttyä. Niistä tuli tuholaisia. Hyönteiset alkoivat ryömiä takaisin suupieliimme sokeeraavaa syömistä etsivien ruokafriikkien kokeiluina. Sitten niitä nieleskeltiin television selviytymisohjelmissa.

Nyt hienoissa ranskalaisravintoloissa voi nauttia matoja, heinäsirkkoja ja vesiskorpioneja. René Redzepi, tanskalaisen Noma-ravintolan perustaja, on tarjoillut aterioillaan sitruunaisen kirpakoita, eläviä muurahaisia. Thaimaan-lomillaan suomalaiset maistelevat friteerattuja torakoita.

Helsingin yliopiston ruokakulttuurin professori Johanna Mäkelä sanoo, että hyönteiset ovat jo menettäneet ”koitos”-asemaansa. Hyönteisiä syömällä ei enää pysty todistamaan olevansa kova mimmi tai jätkä.

Outojen ruokien maistelu on eräänlainen oikotie, Mäkelä sanoo.

– Syömme itsemme sisään toiseen kulttuuriin.

Parinkymmenen vuoden kuluttua keskustelemme mitä todennäköisimmin jo aivan luontevasti lempiheinäsirkkalajeistamme, vähän niin kuin nyt sushista.

Hyönteisten syöminen ei ole pelkkä muoti-ilmiö. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO tarjosi viimevuotisessa raportissaan hyönteisiä ratkaisuksi maailman ruokapulaan. Hyönteiset ovat hyvää proteiinia ja hyönteiskilon tuottamiseen tarvitaan moninkertaisesti vähemmän rehua kuin esimerkiksi naudanlihakilon tuottamiseen.

Kaikki länsimaalaiset eivät suostu nielemään hyönteisiä kokonaisina. Siksi hyönteisistä jauhetaan jo jauheita ja niistä prosessoidaan kalapuikkomaisia pötkylöitä. Maussa ei ole vikaa, mutta länsimaisessa kulttuurissa hyönteisiin liittyy paljon tuhoeläin- ja muita ällöttäviä mielikuvia.

Toisaalta, mitä ällöttävämpi ja aidompi, sen parempi. Yhdysvalloissa erikoisten ruokien harrastamisesta on syntynyt kukoistavia, anarkistia alakulttuureja. Dana Goodyear kuvailee uudesta amerikkalaisesta ruokakulttuurista kertovassa Anything That Moves -kirjassaan, miten innokkaimmat harrastajat käyvät vain halvoissa etnisissä ravintoloissa, joilla ei ole parasta hygienialuokitusta.

Kalleus ja liika hygienia vievät autenttisuuden, nämä rajankäyjät ajattelevat. Heille lievä ruokamyrkytys on pieni hinta kokemuksesta ja omien pelkojen voittamisesta.

Toukkien syöminen on myös ruokakapinaa

Terveysviranomaisten kieltämien ruokien syöminen on paitsi uusien elämysten etsimistä, myös keino kapinoida auktoriteetteja vastaan. Fanaattisimmat salakuljettavat Yhdysvaltoihin kiellettyjä ruokia: toukkia, papulajeja ja tarantelloja. Hämähäkin syöminen on aitouden etsimistä prosessoitujen ruokien maassa.

Koti- ja salaravintoloissa nautitaan marihuanalla maustettuja menuja, hörpitään raakamaitoa ja syödään ankanmunista kuoriutumaisillaan olleita linnunpoikasia nokkineen ja luineen. Ruoka on niin henkilökohtainen asia, että yllättävän moni kyseenalaistaa viranomaisten oikeuden määrätä, mitä kansalainen saa suuhunsa laittaa.

Elävä ravinto saa uuden merkityksen, kun lukee Goodyearin kuvailuja suun sisäpuolelle tarrautuvasta mustekalanlonkerosta tai syöjän puraisuun kuolevista katkaravuista. Youtubessa on videonpätkiä, joissa herkutellaan pulskia, eläviä toukkia syömällä. Toukat ovat sen verran sitkeitä, että ne eivät katkea yhdestä puraisusta, vaan niitä pitää nirhata hampailla useasti.

Länsimaissa elävän toukan syöminen kuvottaa, mutta sitruunanmehusta säpsähtävä, elävä osteri herauttaa veden kielelle. Monimutkainen kulttuurinen mekanismi määrittää, mitä pidämme hyvänä. Ja tietysti myös ruuan saatavuus: ehkä jossain taustalla häälyy myös se, että kivikaudella Pohjanmeren rannoilla osterit olivat perusruokaa.

Nisäkkäiden liha on toinen hyvä esimerkki ruokaan liittyvistä tabuista. Lihantuotannon äärimmäinen teollistuminen sai aikaan sen, että suurelle osalle ihmisistä kelpasi 1980-luvulla syötäväksi eläintä mahdollisimman vähän muistuttava siisti lihas, ja sekin mielellään jauhettuna.

Sitten palattiin taas vanhaan. Fergus Hendersonin Lontooseen 1990-luvun puolivälissä perustama St. John -ravintola nousi kulttimaineeseen, koska sen periaatteena oli hyödyntää koko eläin kärsästä saparoon. Sisäelinten ja poskilihojen syöminen oli eksoottista 1990-luvun alun Britanniassa, mutta nyt niitä, kiveksiä ja korvia löytyy yleisesti ravintoloiden ruokalistoilta.

Jäljellä on kuitenkin rajoja, joiden ylittäminen tuntuu ainakin nyt mahdottomalta.

– Koira, professori Mäkelä sanoo. Hänen mukaansa koira on Suomessa niin läheinen ihmisen kumppani, että sen ruuaksi valmistaminen veisi ajatukset liian lähelle kannibalismia, absuluuttista tabua.

Annukka Oksanen