Rakastettu ruokakirjailija palasi 17 vuoden tauon jälkeen kirjoituskoneen ääreen.

Keltaisen puutalon yläkuistilla vilkuttaa mustapaitainen rouva. Alapuolella Suomenlinnan kauppakujaa kulkevat turistit katsovat häntä ja taloa kiinnostuneina: tuonne kun pääsisi kurkistamaan.

On aamupäivä. Auringonsäteet pilkahtelevat pilvien raosta.

Legendaarinen ruokatoimittaja ja keittokirjailija Mysi Lahtinen on asunut tässä vanhassa venäläisessä kauppiastalossa arkkitehtimiehensä ”Iso Lahtisen” kanssa yli 40 vuotta.

Talo on ruokahistoriallisesti merkittävä. Sen yläkerran keittiössä on keitetty ne herkut, joita suomalaiset ovat opetelleet valmistamaan Mysin resepteistä 1980- ja 1990-luvulla.

Nyt Mysiä tarvitaan taas, 17 vuoden tauon jälkeen. Ruuan historia, juuret, suomalaisuus, mutkattomuus – kaikki mistä Mysi tunnetaan – kiinnostaa ruuanlaittajia.

 

Eteishallin seinät on vuorattu tauluilla. Ne ovat ystävien, kuten Silja Rantasen, Carolus Enckellin, Matti Kujasalon ja Tarmo Paunun maalaamia.

Hallista vasemmalla aukeaa ”konehuone”, jossa ovat tietokoneet, oikealla taas on luova huone, jossa Mysi kirjoittaa tekstinsä aluksi perinteisellä Olympia-kirjoituskoneella.

Luova huone on täynnä Mysille tärkeitä esineitä ja muistoja, kuten vanhojen avaimien kokoelma. Yksi seinä on pyhitetty edesmenneen ystävän Armi Ratian kuville ja kirjeille, toinen muutamille lukijoilta tulleille kirjeille, joista yksi on osoitettu Mademoiselle Lahtiselle.

Usein ennen kuin Mysi alkaa kirjoittaa ruokatarinoitaan, hän laittaa huoneen nurkassa olevaan pönttöuuniin tulen. Kirjoituspöydän äärestä aukeaa näkymä talvipuutarhaan, jonka hänen miehensä ja lapsensa rakensivat hänelle syntymäpäivälahjaksi. Oliivipuu ei voi hyvin, mutta sitä Mysi ei nyt ehdi murehtia, kun on tämä uusi työkin.

Mysi kävelee Birckenstock-sandaaleissaan yläkertaan vieville rappusille. Hän kapuaa talon toiseen kerrokseen, missä aukeaa iso ja valoisa tila: avokeittiö ja olohuone ruokailupäätyineen. Kolme isoa, vaaleata sohvaa sekä nojatuolit muistuttavat siitä, että yläkerta on tarkoitettu rupattelua ja nautiskelua varten.

Sohvapöydällä on kasa käsin kirjoitettuja liuskoja. Ne ovat suunnitelmia tämän vuoden ruokajutuista. Mysi istuutuu, ottaa kasan käteensä ja sanoo:

”Ensin oli outoa. Nyt alkaa taas sujua.”

 

Mysi Lahtinen opetti muutaman sukupolven tekemään lipstikkakeittoa ja parlamenttisilakoita tarinatekniikallaan eli sillä, että hän keksi ruuille hauskat nimet, yhdisti ne mieleenpainuviin tarinoihin ja vielä kuvitti mitä hulluimmilla ideoilla.

Hän oli totisesti ruokatarinoiden edelläkävijä.

Eräässäkin opiskelijoiden saunassa kuivatettiin lipstikkaa saunavihtojen tavoin, koska Mysin lipstikkakeiton ohje oli niin helppo muistaa ja valmistaa: sipulia, perunoita, kananlientä, sokeripala ja lipstikkaa.

Kaiken lisäksi keitto oli halpa.

Mysi tietää, mitä lukijat haluavat. Lukijat kertovat sen hänelle. He lähettävät myös lahjoja, kuten villasukkia, viiniä tai kuivattuja tatteja kiitoskirjeiden kera. Olet ilahduttanut niin paljon minua, nyt minä haluan ilahduttaa sinua, yksikin kirjoitti.

Joskus puhelin soi ja lukija surkuttelee hävittäneensä Moskovanpadan reseptin. Miten se menikään: Naudanpaistia, sipulia, venäläisiä suolakurkkuja, smetanaa, hunajaa, cayennepippuria…?

”Sillä padalla on muuten hauska tarina”, Mysi innostuu ja alkaa kertoa.

Vuonna 1993 Puna-armeijan kuoro vieraili Suomessa ja esiintyi yhteiskonsertissa Leningrad Cowboysien kanssa Senaatintorilla. Tori oli kuin nuijalla lyöty. Mysi oli paikalla ystäväporukan kanssa, ja lopuksi päätettiin lähteä jatkoille Suomenlinnaan. Talossa ei ollut ruokaa, mutta kun Mysi aikansa kaiveli kaappeja ja pakastinta, syntyi konsertin innoittamana Mysi Lahtisen Moskovanpata. Juhlat jatkuivat aamuun.

Tällaisia tarinoita ja historiallisia tietoja Mysillä on ruuistaan. Ei tarvitse lausua kuin ”stroganoff”, kun hän aloittaa kertomuksen Stroganoffin dynastiasta 1200-luvulta. Hänellä on kansatieteilijän kiinnostus – ja muisti.

Moskovanpadan resepti julkaistiin Kuukausiliitteessä vuonna 1993. Mysi tekee pataa itsekin, sillä pata on suuren perheen ruokaa. Kun Lahtisten kaikki kolme lasta ja näiden perheet ovat paikalla, istuu ison pöydän ääressä 14 ruokailijaa.

 

Keittiössä kulhot on järjestetty avohyllyllä kahteen riviin niin, että toiset ovat ylösalaisin, toiset oikein päin. Kulhotkaan eivät ole halpiskulhoja vaan tarkkaan metsästettyjä valioyksilöitä, pilkkumeja, joiden pohjassa on ”kanta”. Kannasta voi ottaa kiinni ja kaataa.

Mysin keittiö on kuin ranskalaisesta sisustuslehdestä: orresta roikkuu pannuja ja lävikköjä ja kuivattuja syyrialaisia taateliterttuja. Vain yhdessä kaapissa on ovi, sen taakse Mysi piilottaa kaikki rumat pakkaukset. Yksi hylly on täynnä lasikannuja.

Ensisilmäyksellä näyttää, ettei keittiössä ole jääkaappia. Mutta jääkaappi onkin laatikon muotoinen, norjalainen vetokaappi, joka on istutettu keittiön saarekkeeseen. Laatikot avautuvat koko syvyydeltään.

Iso Lahtinen metsästi kaappia pitkään. Se on käytännöllinen ja kaunis!

”Niitä saa Gigantista.”

Ja nerokasta: kolmemetrisen saarekkeen toisella puolella on televisio, jota voi katsella vastakkaisella sohvalla.

Välillä ruokaa tekee myös Iso Lahtinen. Hän valmistaa esimerkiksi wieninleikkeet, millintarkasti reseptin mukaan. Hän ei oikaise kuten Mysi toisinaan.

”Hän pitää kantta päällä juuri niin kauan kuin ohjeessa käsketään”, Mysi selittää.

Mysi ei leivo lainkaan. Hän osaa leipoa yhden kakun ja yhden leivän, joka on niin yksinkertainen, ettei sen tekemisessä voi epäonnistua kukaan.

”Enkä nyt brassaile yhtään.”

Lahtiset juovat joka aamu teetä ja kahvia ja syövät runsaasti päällystettyjä voileipiä. Illallinen syödään seitsemän jälkeen.

”Me syömme illalliseksi paljon salaatteja. Voisin kirjoittaa niistä kirjan. Sillä salaatti ei ole vain se vihreä lehti.”

Mysi intoutuu puhumaan salaateista. Hän laittaa mielellään salaattiin puolitettuja viinirypäleitä, sillä viinirypälemehu antaa kauniin maun vihreille lehdille.

”Oliiviöljy on hyvää, mutta se sopii ennen kaikkea välimerellisiin salaatteihin. Monet muut salaatit ovat parempia ”mauttoman” öljyn, kuten suomalaisen rypsiöljyn kera”, Mysi sanoo.

Hän on viljellyt yrttejä 1970-luvulta saakka. Suosikki on timjami. Kaikki sanovat, että basilika on hieno yrtti, mutta Mysin mielestä se on frekki, hienohelma.

Salvia on sen sijaan ronski. Sitä Mysi käyttää salaateissa usein, mutta hän leikkaa sen veitsellä hienoksi silpuksi. Hän leikkaa muutenkin kaiken veitsellä.

”Minusta on älytöntä puristaa valkosipuli puristimella, koska silloin solukko menee rikki ja valkosipulista tulee vetistä lötköä”, Mysi sanoo.

Vaikka hän onkin suuri salaattien ystävä, reseptintekijänä häntä on syytetty kerman ja voin liiallisesta käytöstä.

Hän ei ole moksiksaan.

”Olen aina sanonut, että ei tarvitse juoda lasista kermaa ja toisella kädellä lapata lusikalla voita suuhunsa.”

Toistaiseksi häntä ei ole syytetty liiallisesta aurajuuston käytöstä, vaikka siitäkin hän todella pitää. Aurajuusto on niin reipas. Sillä voi pelastaa monta pieleen mennyttä kastiketta.

”On pelastettukin.”

 

Aurinko valaisee keittiön, ja Mysi havahtuu heti: Katso, kuinka kaunis valo!

Aurinko valaisee katonkin. Yläkerrassa poltettiin aikoinaan tupakkaa, ja katto nokeentui. Vähän aikaa sitten katto maalattiin uudestaan.

Toisinaan Mysi kaipailee niitä aikoja, kun ruuan jälkeen sytytettiin tupakat. Hän on ollut sitkeästi yli 20 vuotta polttamatta, mutta vieläkin tekee välillä mieli.

Mysi lyö rytmikkäästi kädellään pöytää puhuessaan. Hän on omien sanojensa mukaan eteläpohjalainen akka, Lapualla syntynyt, Seinäjoella asunut, Ilmajoelta sukunsa saanut. Hänen rikas kielensä tulee äidiltä, joka oli taitava kielenkäyttäjä.

Mysi nousee ja hakee keittiöstä ohuen kirjan. Siinä on Maikki Sjöströmin Turun yliopistossa tekemä tutkielma Mysi Lahtisen kielestä: Koivesta kanaa, Mysi Lahtisen tyyli.

Tyyli on tällaista: silakka makaa ilkisillään selinmakuulla.

Mysi miettii pitkään lauseiden verbejä. Hän perkaa tekstejään jatkuvasti lyijykynällä. Hän lukee niitä ääneen ja kysyy itseltään, miltä kuulostaa.

Hän vahtii myös, ettei tule kirjoitettua kahta kertaa samaa ruokaa ja että ruoka-aineita saa kaupasta.

Mysi on soittanut muun muassa Rovaniemen marketteihin ja varmistellut, että kaupoissa on varmasti hänen resepteissään käytettyjä raaka-aineita. Kalatukuilta hän on tivannut, onko kuukauden päästä varmasti saatavilla ahvenfileitä. Hän on vastuussa lukijoilleen.

 

Mysi suosii suomalaista ruokaa. Rapeita, ruisjauhoissa kieritettyjä silakkapihvejä, voisilmäperunamuusin kera.

Hän arvostaa silakkaa enemmän kuin lohta. Silakka on edullinen ja monipuolisempi.

Aikoinaan, kun Lahtiset matkustelivat sukellus- ja purjehdusreissuillaan maailmalla, Mysi toi eksoottisia ruokareseptejä kotiin. Mutta parin viikon jälkeen innostus aina lopahti. Ruoka maistui parhaalta siellä, mistä se oli kotoisin.

”Kauppahallienkin maistiaiset maistuvat parhailta hallissa. Kun tuon kotiin esimerkiksi Someron kinkkua, se ei maistu kotona samalta.”

Mysi nappaa käteensä uuden, turkoosikantisen keittokirjansa Mysi kokkaa ja kertoo ja alkaa lukea ääneen:

Kokki ymmärtää, ettei ole olemassa erikseen arki- ja juhlaruokaa. On ainoastaan hyvää ruokaa arkena ja pyhänä ja vain sitä kannattaa pöydässään tarjota.

Suomalainen ruoka on sellaista.

Mysin äiti teki maailman parhaat kaalikääryleet, patapaistin, vasikkapyyn, metso- ja sorsapaistin. Isä metsästi. Äiti oli sanonut, että se joka kalastaa tai metsästää, perkaa saaliinsa itse.

”Ja niin tehtiin!” Mysi huudahtaa ja taputtaa kädellään pöytää.

Mysi tottui kulkemaan isän kanssa metsällä ja plokkaamaan eli höyhentämään ja perkaamaan lintuja.

”Muistan, kun tiskipöydällä oli pieniä, alastomia ja nyrkinkokoisia peltopyitä ja isä opetti suolistamaan ne. Ensin kokeiltiin selkärangasta ja sitten tietystä kohdasta nipsutettiin tongeilla ja käännettiin niin, että sisälmykset tulivat ulos. Ei suinkaan vatsaa avattu, vaan selkäranka! Peltopyyt olivat niin pieniä, että piti perata tarkasti.”

Mitä niiden kanssa syötiin?

”En minä muista… Tai muistanhan minä! Kukkakaalia ja metsäsienimuhennosta, voissa paistettuja porkkanoita, ihanaa.”

 

Mysi syö harvoin mantereen puolella ravintolassa. Silloin hän menisi mieluiten Savoyhin. Siellä kaikki on eleganttia ja ruoka hyvää. Taattua kauneutta ja atmosfääriä.

”Savoyssa olen saanut elämäni parhaan sianpääsyltyn. Omassa jouluruokakirjassani on mielestäni täydellinen kattaus jouluruokia, mutta sianpääsyltty siitä puuttuu. Sian päätä ei saa mistään. Tai ehkä saisi Ilmajoelta tilaamalla.”

Ennen kauppahallin kauppiaat tunsivat Mysin, mutta nyt hän epäilee, ettei kukaan enää muista.

”Olen ollut niin kauan poissa!”

Hän itse toki muistaa Vanhan Kauppahallin Markkasen, joka myi sorsia ja riistaa tai Kukkosen, viheltelevän herran, joka silitteli alastomia kanojansa.

Mysi on ollut aina aikaansa edellä. Hänen reseptinsä ovat ajattomia ja samaan aikaan ajassa juuri nyt.

Kun Helsingin Sanomien Lauri Malkavaara työsti Mysin uusinta keittokirjaa, hän hoksasi, että Mysi voisi tehdä comebackin. ”Mitä enemmän mietin ideaa, sitä raikkaammalta se tuntui”, Malkavaara sanoo.

Nyt Mysi on kirjoittanut vuoden työsopimuksen. Hän suunnittelee tämän vuoden ajan ruokia suomalaisille, joista yhä suurempi osa on innostunut myös kasvisruuasta. Se ei ole hänelle ongelma, päinvastoin.

”Minähän teen kotonakin usein kasvisvaihtoehdon. Pöydän ääressä on kaikenlaisia syöjiä: yksi ei syö lihaa, toinen kalaa. En koe sitä työlääksi, vaan on mukava ilahduttaa kaikkia.”

Mysi nostaa suomalaista ruokakulttuuria jalustalle. Hän uskoo, että Suomi-ruoka nousee maailmankartalle heti, kun ymmärrämme alkaa arvostaa sitä itse.

Artikkeli on ilmestynyt Glorian ruoka & viinin numerossa 3/2017.

Et tiedä hänen nimeään, etkä ehkä edes huomaa häntä. Mutta hän taikoo ravintolaan flown, joka johtaa onnistuneeseen iltaan.

Kokit ovat nykyään tähtiä. Maailmalla myös sommelierit ovat tähtiä. Mutta ravintolapäälliköt ovat harvoin tähtiä, siitä huolimatta, että taitavista ravintolapäälliköistä on pulaa. He voivat valita työpaikkansa.
Ravintolapäällikkö on parhaimmillaan ravintolan selkäranka ja sielu. Tämä näkymätön sankari on esimies, jotka käyttää tottuneesti exceliä mutta myös maistelee samppanjat ja viinit. Hän tietää, että taidokas palvelu on se, millä ravintola viime kädessä erottuu. Tietenkin sisustuksen on oltava ajassa kiinni, ruuan on oltava erinomaista, viinien tai muiden juomien yhdistäminen taidokasta. Ravintolapäällikkö on kuin liima, joka yhdistää kaiken. Hän saa aikaiseksi sen, että syntyy flow, jonka asiakas kokee onnistuneena iltana. Asiakkaasta tulee vieras.
Kun keittiömestari Henri Alén päätti perustaa kunnianosoituksena suomalaiselle ruokakulttuurille tasokkaan Finnjävel-ravintolan, hän halusi ravintolapäälliköksi Maija Ijäksen, 42. Hän tiesi, että Ijäksellä oli pitkä kokemus ja erityinen tilannetaju ja että Ijäkselle tärkeintä työssä oli asiakas.
”Eikä Maija vatuloi”, Alén sanoo.

Finnjävelin tunnelma on odottava. Kello on kaksi iltapäivällä, ja Ijäs istuu avokeittiön ison pöydän ääressä farkuissa ja neuleessa, edessään läjä papereita.
Hänen takanaan keittiössä keittiömestarit Henri Alén ja Tommi Tuominen esivalmistelevat illan annoksia, kuten sienipuuroa, mukuloita maakuopasta ja fine dining – karjalanpiirakoita. Ensimmäisten illallistajien tuloon on aikaa neljä tuntia.
Heidän ei tarvitse tietää ravintolaelämän tästä puolesta mitään: Ijäs päivittää ruokalistaa nettiin, hoitelee työterveyshuollon asioita, tarkistelee pöytävarauksia ja työmiehitystä, tilailee tavaroita.

Konttoripäivän voisi tehdä kotonakin, mutta Ijäs ei malta. Juuri näistä iltapäivän odottavista ja hyväntuulisista tunneista hän pitää. Muutaman tunnin päästä höpötys ja Alénin epävireinen hyräily loppuvat, ja tiukka keskittyminen vetää keittiön hiljaiseksi.

Miksi sinä itse heilut tarjottimen kanssa, kysyi kollega kerran Ijäkseltä, kun tämä tarjoili muiden mukana.
Siksi, että sitäkin hän haluaa ravintolapäällikkönä ja esimiehenä tehdä.
Ijäs ei ole koskaan ajatellut, että kunhan tästä vielä uralla etenisi ja vastuuta saisi, niin ei tarvitsisi enää itse kannella tarjottimia tai juosta.
Hän haluaa puuhata.

Suomessa ei edes juuri ole ravintoloita, joissa olisi puhtaita “päällysmiehiä” eli ulkomailta tuttuja esimiehiä, jotka tarkkailevat salin reunalla työn laatua silmä kovana.
“Ravintolassa työskenteleminen on meillä samanlaista yhdessä tekemistä kuin teatterissa tai elokuva-alalla. Kaikkien täytyy olla valmiita tekemään kaikkea, vaikka minä kannankin vastuun”, Ijäs sanoo.
Vähän aikaa sitten hän huomasi helsinkiläisessä ravintola Vinkkelissä taulun, jossa luki:
We are ladies and gentlemen, serving ladies and gentlemen.
Hyvin sanottu, Ijäs ajatteli. Sitähän se on, ihmisten kohtaamista.
Siitä syystä Ijäs puhuu tarvittaessa murretta (”eipä siinä mittään”) ja kieliäkin, vaikka ei osaisikaan (”domo arigato”).
Kun nuoremmat työntekijät ovat kysyneet häneltä, miksi hän sanoo japanilaisille ainoan osaamansa japaninkielisen lauseen, hän on vastannut:
”Merkittävää ei ole se, mitä sanon, vaan se, että annan vieraiden ymmärtää haluavani heille hyvää.”

Ijäs päätyi ravintola-alalle miltei vahingossa. Hän kierteli parikymppisenä eri ravintoloissa tarjoilijana, baarimestarina ja vuoropäällikkönä ja löysi itsensä nopeasti esimiestehtävistä. Ravintola Teatterissa työskennellessään hän totesi silloiselle esimiehelleen Kasperi Saarelle haaveilevansa copywriterin työstä. Tämä oli toista mieltä.
”Sinut on Maija luotu tähän työhön. Tässä sinä olet todella hyvä”, hän sanoi.
Ijäs tajusi, että hovimestarin ja ravintolapäällikön tehtävässä yhdistyivät hänen parhaat puolensa. Paras niistä oli se, että hän piti ihmisistä. Mikään ei ollut yhtä mukavaa kuin se, että sai ilahduttaa muita.
Ijäs varttui taiteilijaperheessä. Isä, ohjaaja Matti Ijäs ja äiti, näyttelijä Marja Packalén tekivät vuorotyötä, ja siihen Maija Ijäs totutti myös oman perheensä, kaksi tytärtään ja miehensä.
Hän teki kuten äitinsä: karsi työstään glamourin. Äiti oli aina tullut näytelmäharjoituksista kotiin tekemään ruokaa lapsille ja sitten palannut teatterille näytökseen. Ijäskin saattoi kestitä iltapäivisin omat ja naapurin lapset, vaikka hän oli töissä iltaisin ja öisin. Se tuntui hyvältä, koska hän ei ollut illalla laittamassa lapsia nukkumaan.
Kun vielä mies viikonloppuisin heräsi lasten kanssa ja antoi Ijäksen nukkua, hänestä tuntui, että yötyön ja arjen pienten lasten kanssa saattoi yhdistää.
Nuorille kollegoilleen hän alkoi muistuttaa, että he ovat parempia työssään, jos heillä on muutakin kuin se.

Viikkoa myöhemmin, tiistai-iltana puoli kuudelta, Finnjävelissä alkaa henkilökunnan briefing. Sen vetää Ijäs. Tulossa on 35 vierasta eli ravintolaslangilla paxia, joista muutama pöydällinen ulkomaalaisia. Yhdellä on syntymäpäivät ja yksi syö vain halal-lihaa. Koska sitä ei ole, hänelle tarjotaan kalaa. Kännykästä tarkistetaan, että merenelävät, joissa on suomuja, ovat halal.
Ijäs luettelee paperista illan istumajärjestyksen pöytiä ja niiden numeroita kuin hammaslääkäri potilaan hammasrivistöä. Muut nyökkäilevät. He tietävät, että keittiön on oltava ammattimainen.
Se tarkoittaa, että jokaisen pitää kehittää itseään niin, ettei huono päivä tarkoita huonoa päivää töissä.
”Huonon ja parhaan päivän suorituksen ero on ammattilaisella mahdollisimman pieni”, Ijäs on sanonut.
Briefingin jälkeen henkilökunta syö, käy vessassa ja polttaa mahdolliset tupakat. Tässä vaiheessa Ijäksen keskittyminen tuntuu pienenä kipristyksenä vatsassa.
Kuudelta sisään kävelee ensimmäinen vieras. Hän on hupparipäinen, yksin syövä walk-in, eli suomeksi asiakas, joka on tullut syömään ilman pöytävarausta. Hän saa ikkunapöydän.
Kahden tunnin päästä Ijäs sukkuloi puolitäydessä salissa pöydissä mustissa suorissa housuissa, valkoisessa kauluspaidassa ja mustassa liivissä. Tiukimman serviisin aikana ei käydä tauoilla, vaan pienelle tauolle pääsee vasta loppuillasta.
”Se on ihan normaalia ravintola-alalla.”

Kun palvelee vierastaan vuosien ajan, syntyy suhde ja luottamus siitä, että tuntee asiakkaan maun.
”Sellainen suhde kestää mitä vain. Ei enää haittaa, jos lusikka putoaa lattialle”, Ijäs sanoo.
Yksi vuosia Ijäksen vieraanvaraisuudesta nauttinut asiakas on luova johtaja Saku Tuominen. Hänen mielestään Ijäs osaa tasapainoilla juuri oikealla tavalla tuttavallisuuden ja tyylikkään etäisyyden välimaastossa. On läsnä mutta ei tee itsestään numeroa.
”En ole koskaan viettänyt huonoa iltaa, kun Maija on salissa”, Tuominen sanoo.
Ijäs on tarkkana. Hän havainnoi salissa, onko käynnissä bisnesillallinen, ensitreffit tai istuuko pöydässä uusi vaimo. Sen mukaan hän arvioi, mihin suuntaan omaa puhetta voi viedä.
”Jos kyseessä on selvästi tiukka työneuvottelu, en kertoile omia mielipiteitäni tai kokemuksiani lähes ollenkaan”, hän on sanonut.
Aina se ei häneltäkään onnistu. Koska hän on kova puhumaan, hän löytää itsensä välillä jaarittelemasta liian pitkää ja yksityiskohtaista tarinaa vaikka omasta akrobatiaharrastuksestaan.
”Tajuan sen kesken sepustukseni ja alan epätoivoisesti lyhentää tarinaani, samalla kiroan itseni!”
Vähän aikaa sitten Finnjävelissä illasti parinkymmenen herran seurue. He innostuivat saadessaan Suvivirsi-nimisen jälkiruoan ja halusivat, että Ijäs laulaa Suvivirren. Yksin hän ei suostunut, mutta hän ehdotti yhteislaulua. Virren veisaamisen jälkeen miehet olivat hetken hiljaa. Sitten yksi tokaisi:
”Jätkät me voitais perustaa kuoro!”
Kun myöhemmin yhden herran vaimo oli tulossa syömään, varauksessa luki erityistoiveena, että palvelemassa olisi Maija Ijäs.

Mutta myös Maija Ijäs oppinut kantapään kautta. Uransa alkuvaiheessa pikkujouluissa hän kaatoi valkoviiniä asiakkaille, kun hän vahingossa kaatoi lasillisen naisasiakkaan mekolle. Nainen raivostui. Ilta oli pilalla. Tuskissaan Ijäs yritti keksiä, miten korvata tilanne. Hän kertoi pesulamahdollisuudesta ja etsi takahuoneesta mustat sukkahousut. Toinen kenkäkin oli viinissä. Ijäs pyysi sen mukaan. Hän meni takahuoneeseen, kuivasi ballerinatossua talouspaperilla ja muisti kollegansa mokan.
Tämä oli kaatanut asiakkaan paidalle kastiketta, tuonut tilalle tarjoilijapaidan, pessyt likaisen paidan takahuoneessa, kuivannut sen mikrouunissa ja lopuksi silittänyt. Korjausliike oli ollut menestys.
Ijäs laittoi kengän mikrouuniin. Hän käynnisti mikron ja käänsi päänsä hetkeksi sivuun. Kun hän kääntyi takaisin, kenkä oli palanut mustaksi möykyksi.
Mitä jos vain lähtisi eikä tulisi ikinä takaisin, Ijäs mietti.
Hän nappasi kuitenkin kengän ja meni viilentämään sitä takapihalle. Hän yritti venyttää sitä. Sitten hänen oli palattava asiakkaan luokse kertomaan, mitä oli tapahtunut.
Nainen sai täydellisen raivokohtauksen. Hovimestari tuli paikalle. Hän siirsi Ijäksen pois salista ja rauhoitti asiakkaan. Tämä sai vaihtokengät ja myöhemmin uuden kenkäparin.
Sitten Ijäs käveli esimiehensä puhutteluun. Hän tiesi saavansa potkut.
Mutta esimies sanoikin, ettei voi olla vihainen. Ijäs oli niin kovasti yrittänyt ratkaista tilannetta parhain pain.

Kertoiko Ijäs juuri vitsin? Hän poistuu keskimmäisen pöydän työseurueen luota hymyillen.
Ijäs oppi jo Ateljé Finnessä, että kiireisinä iltoina ja silloin, kun pöydissä ei ehdi puhua pitkään, voi itse heittää vitsin ja poistua sen punchlinen päätteeksi. Kukaan ei harmistu, varsinkaan, kun pöydästä poistuu hymy huulilla.
Hymyilemisen merkityksen hänelle opetti 2000-luvulla entinen esimies Markku Kuusinen, joka ilmoitti työntekijöille (pilke silmäkulmassa), että ”hymyilkää tai saatte kenkää”.
Nyt Ijäs luotsaa hymyillen kaksi ruotsalaismiestä heitä odottavan naisen pöytään.
Hän istuttaa miehet naista vastapäätä ja sanoo:
”Sit here, so you can see the lady and the view”.
Kun seurue on istuutunut, Ijäs aloittaa:
”Välkommen till Finnjävel.”

Yhdeltätoista viimeinen asiakas on poistunut. Ennen vanhaan tässä vaiheessa ravintolaväki jäi juomaan viiniä ja syömään, koska kiireisen illan jälkeen oli nälkä, jano ja liikaa energiaa. Ei ihme, että työporukasta tuli helposti toinen perhe. Mutta sama perhe tuki toinen toistaan illasta toiseen, kun kiire oli kova ja piti silti näyttäytyä rauhallisena.
Nyt työporukka siivoaa pöydät ja valmistelee seuraavan päivän kattausta. Ijäs vastaa viimeisiin sähköposteihin, tilittää illan ja merkitsee työntekijöiden tunnit vuorolistoille.
On aika lähteä kotiin. Kotona Itä-Pakilassa hän on yhdeltä. Voileipä ja nukkumaan.
Ja kun vapaapäivä koittaa, Ijäs rentoutuu lukemalla taidenäyttelyjen ja klassisten konserttien arvosteluja, vailla tarkoitustakaan käydä niissä.
Tai sitten hän lukee kirjaa ja syö suklaata.
”Ei luku ja pala kerrallaan, vaan ahmien”, hän sanoo.

Kaisu Pitkänen harrastaa ruuan lisäksi myös eläimiä. Kuvassa Humu-kissa.

Kaisu P. Tämä nimimerkki on tuttu kaikille Sopan vakiokäyttäjille. Mutta kuka on nainen nimimerkin ja yli sadan sivustolle lisätyn reseptin takana?

Välillä tahti tuntuu melkein lannistavalta. Kuka oikeasti ehtii leipoa päivittäin? Ja vieläpä kuvata lopputuloksen ja naputella reseptit muiden saataville. Miten se on yksinkertaisesti mahdollista?

Nimimerkki Kaisu P. on kiinnittänyt huomiota Sopassa jo muutaman vuoden ajan. Ei näytä olevan mitään, mikä häneltä ei luonnistuisi. Kaisu P. pyöräyttää tavallisena tiistaina pari mango-kermakakkua ja seuraavana päivänä hän valmistaa simaa. Mistä tässä on kyse?

Asia täytyi selvittää, ja siksi otimme yhteyttä naiseen nimimerkin takana.

Heti alkuun käy ilmi, että Kaisu on ihan oikeastikin Kaisu, oikealta nimeltään Kaisu Pitkänen. Hän on 23-vuotias kokki ja nykyinen kondiittoriopiskelija Hämeenlinnasta.

Tämä todistaa erään epäilyn oikeaksi. Toimituksessa on nimittäin jo pitkään uumoiltu, että Kaisu P:n täytyy olla ainakin puoliammattilainen, esimerkiksi leipuri.

Kuvassa Kaisu P:n reseptejä.

Ja näin on. Pitkänen valmistui kokiksi vuonna 2014. Sen jälkeen hän on työskennellyt muun muassa vanhainkodin keittiössä. Tällä hetkellä Pitkänen opiskelee leipuri-kondiittorin tutkintoa Tavastia-ammattiopistossa Hämeenlinnassa.

Teetkö Soppaan lisäämäsi ruuat koulussa vai vapaa-ajalla?

"Sekä että. Leivon enemmän koulussa, mutta laitan myös kotona ruokaa joka päivä. Kuvaan ja laitan Soppaan vain parhaimmat ohjeet, en siis todellakaan kaikkia", Pitkänen kertoo puhelimitse.

Aikaisemmin Pitkänen piti myös ruokablogia, mutta nykyään hän käyttää mielummin Soppaa.

"Tämä on kätevä tapa saada ohjeet itselle talteen, ja tietysti mukana on myös yhteisöllinen puoli. Sanon aina kaikille tutuille, että käykää sieltä Sopasta katsomasta se ja se resepti."

Pitkänen selailee Soppaa päivittäin ja hyödyntää myös muiden ohjeita. Yleensä hän tosin haluaa hieman soveltaa reseptejä omaan makuunsa sopivaksi. Mutta millaiset ohjeet ovat tämän superfoodien mieleen?

Pyysimme Pitkästä valitsemaan sivustolta kolme ruokaa, jotka ovat innostaneet häntä viime aikoina. Ne ovat tässä:

Thaimaalainen kana-nuudeliwokki (Koska joskus jopa Pitkänen haluaa kätevää ja nopeasti valmistuvaa ruokaa.)

Leipäjuusto tomaatti-kermakastikkeessa

Kookosvohvelit

Kaisu Pitkäsen itse lisäämät ohjeet löydät täältä. Tällä hetkellä niitä on 108, mutta lisää on kuulemma tulossa.

Mutta mikä Pitkäsen mielestä ruuanlaitossa on hankalaa? Vai hallitseeko hän superkokkina kaiken aivan suvereenisti?

"Koulussa olemme opetelleet muokkaamaan leivonnaisia eri ruokavalioihin sopivaksi. Vaikkapa gluteenittoman taikinan tekeminen voi olla yllättävän haastavaa."

Lisäksi hänellä on eräs, melkein jokapäiväinen ongelma: kuka oikein söisi kaikki ruoat ja leivonnaiset?

"Yritän pyytää mahdollisimman paljon ihmisiä kylään ja tehdä pieniä annoksia. Silti tämä on jotain, minkä kanssa kamppailen jatkuvasti", Pitkänen sanoo ja naurahtaa.