Robert Nemlander on käännyttänyt vegaanejakin hyönteisruuan syöjiksi.
Robert Nemlander on käännyttänyt vegaanejakin hyönteisruuan syöjiksi.

Robert Nemlanderista oli tulossa avaruuslentäjä, mutta sitten hän päätti muuttaa maailman hyönteisruualla.

Vuonna 2014 kuusi kilometriä ennen maratonin maalia, Robert Nemlander juoksi ja taisteli jaksaakseen. Hän huomasi tielle lyyhistyneen juoksijan. Näytti kuitenkin siltä, että katsojia, toimitsijoita ja juoksijoita oli jo auttamassa ja lääkintämieskin lähestyi etäältä, joten Robert jatkoi matkaa.
Pari viikkoa myöhemmin Robert kuuli ystävältä, että maassa oli maannut heidän yhteinen, 26-vuotias ystävänsä, joka kuoli sairaalassa. Hän oli juossut ohi siitä huolimatta, että hän oli armeijassa vuoden ajan opetellut pelastamaan ihmisiä. Nyt hän oli keskittynyt itseensä ja omaan tavoitteeseensa sen sijaan, että olisi auttanut toista. Robert murtui.
Robert päätti silloin, ettei enää koskaan juoksisi ohi. Ei ongelmia eikä mitään muutakaan.
Viime elokuussa Robert juoksi Helsinki City Marathonin kolmannen kerran sitten kohtalokkaan päivän. Hän ei harjoitellut vaan juoksi maratonin kylmiltään ystävänsä muistolle, kuten edellisenäkin vuonna.
Ennen juoksua Robert piti huolen siitä, ettei mitään tärkeää jäänyt sanomatta tai tekemättä läheisille. Sitten hän lähti juoksemaan ja vei seuraavana päivänä mitalinsa ystävänsä haudalle. Ystävän kuolema havahdutti Robertin parantamaan maailmaa. Sen hän aikoo tehdä hyönteisillä.

Kun ensimmäinen iso sirkka putoaa granolapussista mansikka-vaniljajogurtin sekaan, keho säpsähtää. Se säpsähtää kulttuurisista syistä,
perintönä mukana kulkeneesta tiedosta, jonka mukaan ”ötököitä ei syödä”. Se ei ole tietenkään totta, edes Suomessa. Silti keho säpsähtää, vaikka
mieli tietää, että lautasella on tulevaisuuden ruokaa. Paahdettu sirkka on tummanruskea ja pikkurillin
kynnen kokoinen. Kun sirkan kitiinikuori hajoaa suussa, se rusahtelee kuin kurpitsansiemen.
Maku? Maustamaton näkkileipä.
Sirkka kannattaa niellä rauhallisena. Kyse on ihmiskunnan tulevaisuudesta eikä vain omista aamupalamieltymyksistä.
− No? vastapäätä istuva Robert kysyy.
29-vuotias Robert on perustanut hyönteisruokayritys EntoCuben, ja hänellä on tehtävä. Hänen on vakuutettava muut siitä, että emme
voi antaa hyönteisruuan mahdollisuuden mennä ohi. Vuonna 2050 maapallolla on 10 miljardia ihmistä, ja näyttää siltä ettei ruoka
tule riittämään. Jopa YK:n alainen elintarvikeja maatalousjärjestö FAO puolsi vuonna 2013 hyönteisiä maailman ruokapulan ratkaisuksi.
Rakennusalan diplomi-insinööriksi valmistuneella Robertin suuri tavoite on korjata maailman rikki mennyt ruuantuotanto ja ruokkia
kaksi planeettaa, Maa ja Mars. Hän uskoo, että hyönteisruokaa tarvitaan, kun helpotetaan nälänhätää, hidastetaan ilmastonmuutosta ja vähennetään
ympäristötuhoja.
Robert kieltää olevansa hippi.
− Olen pragmaattinen. Vierastan ismejä, hän sanoo.
− Tavallinen naapurinpoika, joka menetti pelkonsa puhua ja toimia, hän jatkaa.

Ensimmäisen kerran Robert kuuli sirkoista syksyllä 2013. Niihin aikoihin hän oli yksi Mars One -astronauttiohjelman tuhannesta kokelaasta,
jotka valittiin 200 000 hakijan joukosta. Hän pääsi mukaan miettimään, millaista on kestävä ruuantuotanto ja mitä Marsissa ja avaruudessa voi syödä.
Sirkkoja ja hyönteisiä tietenkin.
Robert innostui. Hän osti eläinkaupasta sirkkoja ja kantoi ne espoolaisen kerrostalokotinsa kylpyhuoneeseen. Hän asetti sirkat kylpyhuoneen
lattialle, puki kumihanskat, asetti suulle hengityssuojan ja työnsi kätensä sirkkojen sekaan.
− Kauhistutti.
Sitten hän nukutti eli pakasti sirkat. Hän nyppi pakastettuja sirkkoja kuin marjoja, irrotti niistä raajat ja otti vartalon osat talteen. Hän
paahtoi sirkat uunissa. Hän teki osasta sirkkoja jauhetta, osasta ”jauhelihaa” ja loput hän rouskutti sellaisenaan välipalaksi.
− Sämpylät olivat superhyviä, hampurilaiset pahoja. Mutta minä olenkin EntoCuben huonoin kokki, Robert sanoo.
Tammikuussa 2014 hän jättäytyi pois avaruusohjelmasta luottamuspulan, julkisuuden välttämisen ja perhesyiden takia. Kuukautta myöhemmin hän perusti EntoCuben.

Oikeastaan emme nyt rouskuttele Robertin kanssa granolaa vaan keittiösomistetta, koska Suomi on vasta syyskuussa päättänyt sallia kokonaisten ja sataprosenttisesti jauhettujen hyönteisten kasvattamisen ja myymisen elintarvikkeena. Nyt kun Suomi siirtyi hyönteisruuan sallimisessa Tanskan, Belgian, Iso-Britannian ja Itävallan rinnalle edelläkävijämaiden joukkoon, Ruohonjuuren hyllyillä myytävät keittiösomisteet muuttuvat granolaksi. Samalla pakkauksen selkämyksessä tällä hetkellä oleva runo vaihdetaan raaka-aineinformaatioksi ja asiakkaita voidaan varoittaa äyriäisallergeeneista. Heille voidaan vihdoin kertoa, millaiset ravintoarvot tuotteessa on. Sen, että sirkkajauheessa on 70 prosenttia proteiinia, yhtä paljon kalsiumia kuin maidossa ja kaksi kertaa enemmän rautaa kuin pinaatissa. Sirkoista saa kaikki välttämättömät aminohapot ja runsaasti B12-vitamiinia.
Toki maailmalla kaksi miljardia ihmistä syö jo nyt hyönteisiä arkiruokana. Syötäviä hyönteisiä on maailmassa 2000 eri lajiketta.
−Se tarkoittaa, että makujakin on pari tuhatta, Robert sanoo. Sirkat ovat meillä vasta alkua, jauhopukin toukat eli jauhomadot tulevat toisena.


Robertin ansioluettelo on hengästyttävä. Hän on saavuttanut läjäpäin erilaisia nuoren opiskelijan ja yrittäjän tunnustuksia ja voittanut puhujapalkintoja. Hän opettaa NASAa hyönteisruoka-asioissa. EntoCube valittiin viime vuonna Zürichiin startup-yritysten kiihdytysohjelmaan, johon on vaikea päästä. EntoCuben osakkaat ovat hioneet hissipuheensa täydellisiksi eri kielillä.
Eikä ihme. Robert on halunnut tehdä asiat hyvin jo nuorena. Hän oli mallioppilas, joka poistui koulusta lähes kympin keskiarvolla ja kuuluu omien sanojensa mukaan siihen sukupolveen, joka loi Suomen Pisa-menestyksen.
Opiskeluissa Robertia motivoivat yölliset unet. Niissä hän matkusti ajassa taaksepäin nykymaailman tuhosta antiikin Roomaan antamaan ihmiskunnalle pari tuhatta vuotta lisäaikaa ratkaista tulevat haasteensa. Yhtenä yönä hän saattoi seistä amfiteatterissa opettamassa roomalaisille liitutaululla kymmenjärjestelmää tai höyrykoneen toimintaperiaatetta, toisena hän näytti karttapallolta maailman mantereita ja kolmantena valmensi ruohokentällä jalkapalloa. Unet jatkuivat yö toisensa jälkeen vuosia, ja Robert imi tietoa koulussa päivittäin, jotta voisi opettaa ne eteenpäin roomalaisille seuraavana yönä. Yleistieto kasvoi.
Armeijassa hänestä tuli lääkintäkersantti, sillä hän halusi auttaa. Hän opetteli ampumaan mahdollisimman tarkasti, jotta hän voisi ampua tositilanteessa uhria hallitusti ja sen jälkeen paikata hänet takaisin kuntoon. Hänelle myönnettiin ampumispalkintoja.
Astronauttikokelasaikoina Robert kokeili myös extreme-lajeja, kuten laskuvarjohyppyä. Hän halusi tietää, kykenisikö hän niihin.
Mutta ne jäivät hänelle vain kokemuksiksi.
−Koska kukaan muu ei hyötynyt niistä mitään.

Täällä tuoksuu sieniltä, luulee nenä. Espoon Otaniemen Startup Saunan pihan valkoisen merikontin ovella ei kuitenkaan tuoksu sieniltä vaan kananrehulta. Se on sirkkojen ruokaa. Kontissa asustaa miljoona sirkkaa. Ne ovat vaihtolämpöisiä eli niiden vartalon lämpötila on sama kuin kontin sisälämpötila, jossa ne oleilevat.
Astumme sisään, ja kontissa ollaan kuin Karibialla. Lämpötila on säädetty 34 asteeseen, kosteusprosentti reiluun 50 prosenttiin. Sirkat sirittävät vienosti. EntoCuben osakas ja sirkkamestari Le Son Huynh nostelee sortsit jalassa kauhalla ruokaa 70 litran muovilaatikoihin. Sirkat kuhisevat muovilaatikoiden kananmunakennoissa ja lähtevät karkuun heti, kun sormea vie lähelle.
− Ujoja, Robert sanoo.
Sirkat eivät osaa lentää. Ne eivät ole heinäsirkkoja vaan kotisirkkoja, joiden siritystä voi kuulla Suomessa iltalenkillä.
Ylimmillä hyllyillä asustelevat pienimmät sirkat ja lattian tasolla isot yksilöt. Sirkat kasvavat syöntikypsiksi 30 päivässä, kuluttavat elinaikanaan litran vettä yhtä tuotettua kiloa kohden (se on vähän) eivätkä tarvitse paljon elintilaa, laidunalueista puhumattakaan.
Jo 36 asteessa sirkat kuolevat. Niin on käynyt kaksi kertaa.
Vuoden 2015 alussa, kun ulkona oli 30 astetta pakkasta, kontin lämmitysjärjestelmä petti. Lämpötila nousi saunalukemiin, ja sadattuhannet sirkat kuolivat lämpöhalvaukseen. Samana vuonna EntoCube tilasi Hollannista miljoona uutta sirkkaa, ja ne saapuivat Otaniemeen kuolleina. Robert sanoi ne kaksi sanaa, jotka jokainen suomalainen vastaavassa tilanteessa sanoisi. Sen jälkeen hän alkoi miettiä, miten siitä eteenpäin. Oli hankittava uudet sirkat.
Nyt Robert ja entocubelaiset seuraavat kontin elämää kännykkäsovelluksesta. Se näyttää lämpötilan, kosteuden, hiilidioksidipitoisuuden ja äänen tason. Sovellus varoittaa pienestäkin muutoksesta.
Kontteja on nyt viisi. Uusin on Tapiolan Emma-museon ja Etelä-Tapiolan lukiolaisten yhteiskäytössä. Opiskelijat hoitavat hyönteisiä.

Suomalaiset suhtautuvat positiivisesti hyönteisruokaan. Jopa 70 prosenttia meistä on kyselyissä ilmoittanut kiinnostuksesta. Se ilahduttaa Robertia. Sillä hän ei usko, että ihmiset muuttavat ruokatottumuksiaan uhan alla. Ei auta, että pelotellaan maailmanlopulla, nälänhädällä tai ilmastonmuutoksella.
− Kukaan ei syö pakosta. Pitää luoda positiivinen tunneyhteys ruokaan. Pitää kertoa positiivisista tulevaisuudenmahdollisuuksista, hän sanoo.
Mutta pitää myös uskaltaa sanoa. Pitää lobata rohkeasti ja puuttua epäkohtiin. Viime kesänä Robert istui Suomi Areenalla Porissa paneelissa, jossa keskusteltiin vaihtoehtoproteiinien tulevaisuudesta. Mikä lyö läpi? Levä, laboratorioliha, hyönteiset vai kasviperäiset lihankorvikkeet?
−Kysymys oli epäolennainen. Tärkeämpää on miettiä, mikä on viranomaisten ja isojen yritysten rooli demokraattisessa markkinataloudessa, jossa pienet yritykset luovat uusia innovaatioita ja pyrkivät muuttamaan ruokajärjestelmää juuria myöten onnistumisten ja epäonnistumisten kautta, Robert sanoo.
Nyt etenkin pienillä yrityksillä on edessään Robertin mukaan keinotekoisia esteitä, kuten kalliit luvat. Suuryritykset puolustavat nykyisiä asemiaan, jättävät uudistamispyristelyt EntoCuben kaltaisten pienten yritysten harteille ja vyöryvät markkinoille sitten, kun ne ovat saaneet varmistuksen siitä, mikä tuote on voittaja.
−Muutos on niiden hallussa, joilla on jo rahaa ja valtaa, Robert miettii.

Mutta nyt Robertista tuntuu lupaavalta, siitä huolimatta, että lobbaaminen on ollut raskasta. Robert tiimeineen on miettinyt päivät ja yöt, miten kertoa hyönteisruuan välttämättömyydestä paremmin ja fiksusti.
Haasteista huolimatta EntoCube sai viime syksynä ensimmäisen kerran isomman rahoituksen. Kiitos kolmentoista enkelisijoittajan, entocubelaiset saattoivat alkaa maksaa itselleen palkkaa, reilu tuhat euroa kuukaudessa. Siihen asti Robertin Irakin rajalla työskentelevä lääkäri-isä oli rahoittanut yritystoimintaa, ja Robert itse oli viettänyt pari vuotta kodittomana tehden kahta työtä samanaikaisesti.
Nyt työ palkitaan. Robert tietää, että suomalaiset hyönteistutkimusohjelmat ovat maailman kärkeä, kaupan ja ruoka-alan ryhmittymät ovat valmiina, yliopistot ja maanviljelijät ovat jo mukana.
EntoCube ei muuttanut ulkomaille, vaan maksaa mieluummin Suomelle takaisin koulutuksestaan.
Suomalaisista virkamiehistä tuli sirkkamiehen sankareita.

Juttu on ilmestynyt Glorian ruoka & viini -lehden numerossa 8/2017.

Erään lauttamatkan jälkeen neljä miestä päätyi ostamaan vanhan hirsimakasiinin, maistelemaan pehmeää vettä ja tilaamaan humalaa. Syntyi maailmalla kiinnostusta herättänyt Hailuodon panimo.

Perämerta keikuttaa keskitalven tuuli. Lauttamatka Oulusta Hailuotoonkestää puolisen tuntia. Sinä aikanaehtii hyvin ajatella elämää luodolla,höyryävää kahvia kuksassa, rantaa pyyhkiviä vaahtopäitä.
Lauttarannasta luodon päähän Marjaniemeen kulkee noin kolmenkymmenen kilometrin mittainen tie, jota reunustavat vuoroin pelto, vuoroin kitukasvuinen männikkö. Taakse jää muutama kausitila, verhot tiukasti ikkunoiden edessä, luudat ovilla.
Talvella suurin osa saaren kymmenestä kahvila-ravintolasta on kiinni. Yksi on matkalla auki, ehkä: huoltoasema, joka on pimeä ja autio.
Jokunen auto on kyllä pihalla, ovet auki, mutta sisällä ei ole ketään.
Tien toisella puolella, parisataavuotiaan hirsimakasiinin pihalla Kimmo Kaukonen lapioi mäskiä jäteastiaan. Kohta sen hakee viljelijä naapurista rehuksi lehmilleen.
– Käsityötä alusta loppuun, Kimmo nauraa ja nostaa jäteastian kantta.
Märän mäskin tuoksu on huumaava − kuin stoutia tai mämmiä. Onnea Sirkut ja Mansikit, tällä kyllä tarkenee.
Kimmo on Hailuodon Panimon toimitusjohtaja ja yksi neljästä perustajasta. Vaikka panimon toiminta käynnistyi käytännössä vasta viime toukokuussa, se työllistää jo nyt yhdeksän saarelaista.
– Meillä on omat vastuumme, mutta kaikki tekevät kaikkea. Kun oluen panemiselta, tynnyreiden puhdistamiselta, pullotukselta ja muulta jää aikaa, miehet entisöivät rakennusta, Kimmo kertoo ja esittelee jo seuraavia askeleita: Ensi kesäksi on tarkoitus avata panimoravintola. Hailuodon panimon tarina on samalla tyypillinen ja täysin poikkeuksellinen. Suomessa on noin 50 vastaavaa pienpanimoa, jotka ovat syntyneet perheyrityksinä tai yhteisen harrastuksen pohjalta. Suurin osa työllistää alle kymmenenhenkilöä. Moni aloittaa harrastuspohjalta ja lähtee pienellä mittakaavalla tuotantoon.
– Me lähdimme siitä ajatuksesta, ettei tarvitse heti olla hankkimassa isompia ja parempia laitteita, investoimassa ja investoimassa, vaan ostimme kerralla sellaiset vehkeet, joilla pystyy toimimaan pitkään. Tämä tietysti tarkoitti myös sitä, että sijoitimme panimotoimintaan paljon rahaa, kokonaisuudessaan noin miljoona euroa, Kimmo kertoo.
– Huomattavasti edullisemminkin voi aloittaa.

Oluen äärellä saattaa syntyä mullistavia päätöksiä, kuten alkujaan satakuntalaisella Kimmolla ja Hailuodon panimon muilla miehillä. Vielä kaksi vuotta sitten Kimmo työskenteli henkilökohtaisena avustajana. Samaan aikaan hailuotolainen talotehtaan myyntiedustaja Paavo Sipola ja toinen saarelainen Timo Heikkilä olivat valmiina elämän uusiin haasteisiin. Heitä kaikkia yhdisti helsinkiläinen musiikintuottaja Jürgen Hendlmeier, joka sattui olemaan Oulussa eräänä tammikuisena päivänä. Kaverukset osuivat samaan kapakkaan ja päätyivät samaan pöytään puhumaan yhteisestä intohimosta: hyvästä oluesta.
– Kukaan ei ollut vielä pannut olutta, mutta kaikki olivat kyllä maistelleet, Kimmo sanoo.
Muutama kuukausi myöhemmin Jürgen ja Kimmo istuivat Hailuodon lautalla. Ulkona paukkui pakkanen ja silloinkin tuuli niin kuin nyt saarella tuulee. Kyllä tämä paikka panimoa kaipaa, he pohtivat nyrjähtäneen hirsimakasiinin pihalla ja puhaltelivat lämpöä käsiinsä. Tuli tehtyä kaupat. Neljä miestä päätyi ostamaan purkukuntoisen rakennuksen, ja Jürgen otti yhteyttä saksalaisiin pienpanimolaitevalmistajiin.
Kiinnostusta Hailuodon uuteen panimoon tuntui olevan. Tuotantolaitteet nelikko hankkisaksalaiselta pienpanimolaitteiden pioneerilta,
Wachsmann Brautechnikiltä.
– Yrityksen perustaja, pitkän linjan panimomestari Jost Wachsmann vieraili luonamme ja ihastui testieriin, erityisesti saaren erinomaiseen
veteen, joka on oluidemme tärkein ainesosa, Kimmo kertoo.
Veden lisäksi Jost ihastui Hailuotoon, ennakkoluulottoman nelikon yritysideaan ja intohimoon, jopa niin, että tarjoutui mukaan osakkaaksi.
– Hän on ollut suuri tuki ja apu toiminnassamme.
Alkoi elämänmuutosten sarja. Pitkän linjan saarelaisena Paavo hoiteli byrokratiaa ja makasiinikauppoja. Jürgen ja Kimmo panivat olutta internetistä tilatuilla tarvikkeilla Jürgenin kodinhoitohuoneessa ja totesivat, että uudet tilat tulevat hyvään saumaan. Timo laskeskeli lainoja.
Teoriaan perehtymisen jälkeen uudet yrittäjät vierailivat ystävän kotipanimolla opissa.
– Olemme saaneet apua myös muilta suomalaisilta pienpanimoilta, Kimmo kiittelee ja sanoo, että panimoiden kesken vallitsee hyvä yhteishenki.
Esimerkiksi kummipanimotoiminta on alalla tyypillistä.
– Eräskin panimon toimitusjohtaja kyseli innoissaan, että mikä on kummipanimomme ja millaista apua tarvitsemme.
Varsinaista kummipanimoa ei ole, mutta kysely kuvastaa panimoiden välistä hyvää ilmapiiriä.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.


Suomalaiseen olutmakuun istuu pehmeä ja mieto lager-olut. Pienpanimoille on ollut tyypillistä, etenkin kausittain, leikitellä oman alueen omaleimaisuudella ja makumaailmalla. Tynnyreihin on ujutettu kuusenkerkkää, karpaloa tai chiliä.
Ensimmäinen olut, jonka Hailuodon nelikko teki, oli Sendlinger Helles, Baijerissa kehitetyn reseptin mukainen saksalainen lager-olut.
– Halusimme kunnioittaa perinteistä oluen tekemisen kulttuuria, jossa erityishuomion saa oluen pääosa – vesi. Eroavaisuudet vedessä ovat
tärkeimpiä syitä olutkulttuurin rikkauteen ja moninaisuuteen, Jürgen kertoo. Jürgenin mukaan Hailuodon vesi on täydellistä vaativien pohjahiivaoluiden tekemiseen.
– Se on hyvin lähellä legendaarisen Pilsnerin laatua. Ei mitään sivumakuja.
Panimon valikoimaan kuuluu nyt kymmenen olutlaatua. Ne ovat säilöntä- ja lisäaineettomia.
Hailuodossa tehdään saksalaistyylisiä oluita, joihin humalat tulevat tällä hetkellä saksalaiselta luomutilalta.
– Ruotsissa aloitellaan luomuhumalan tuotantoa, mutta Suomesta luomuhumalaa ei saa, miehet harmittelevat.
– Päämäärä on ollut luoda luomuolut, jonka maku heijastaisi saaremme henkeä, Jürgen kertoo.
Panimo käyttää uusiutuvaa sähköenergiaa ja esimerkiksi panimorakennuksen lämmittämiseen käytetään prosessissa syntyvää energiaa.
– Uskomme, että oluissa ja muissa alkoholijuomissa nousee esiin samoja trendejä kuin ruuassa: halutaan luonnonmukaista, jopa terveellistä tuotetta. Halutaan tietää, mitä tässä pullossa tai lasissa nyt oikeastaan on ja miten tämä kaikki minussa vaikuttaa, Jürgen sanoo.

Yrittäjiltä on kysyttävä menestyksen salaisuutta. Niin näppärästi kaikki tuntuu käynnistyneen ja sujuvan.
– Meillä on ollut alusta lähtien lapsenusko tähän hommaan, brändiin ja tuotteeseen. Tuli heti sellainen olo, että näinhän asioiden pitääkin mennä, Paavo sanoo varmana ja taputtaa satavuotiaan saksalaistynnyrin kylkeä.
Apua on ollut myös siitä, että kontakteja saarelle on ollut jo valmiiksi.
– Minusta saarelaisena on ollut apua, sillä tunnen kaikki ihmiset täällä ja tiedän, kenen puoleen missäkin asiassa kannattaa kääntyä. Kuten vaikka silloin, kun piti muurata pyöreä muuri keitto- ja mäskäyskattilan ympärille tai asentaa sähköjä panimoon. Ei ihan jokapäiväistä hommaa muurarille tai putkimiehelle.
– Todella paljon tänne on haluttu tulla katsomaan paikkoja. Joka viikko kierrätämme jotakin porukkaa, Paavo kertoo.
– Se on yllättänyt meitä eniten.
Kimmosta ja kumppaneista loistaa harvinainen tyyneys. Eikä se johdu siitä, että tänäänkin on skoolattu yhdeksältä – tuotteen laadunvalvonnan nimissä. Nämä miehet eivät ole niitä ihmisiä, jotka murehtivat ja stressaavat laskupinojen vieressä tai optimoivat liiketoimintasuunnitelmia jossitellen. Tai no.
– Ollaan me kyllä unettomiakin öitä vietetty. Että tuleeko tästä mitään, Kimmo sanoo ja nauraa.
Vaikka nelikko omistautuu perinteisille oluttyyleille, kokeilunhalu tuo tuotteisiin Saksassa asti kiinnostusta herättänyttä särmää.
– Päätimme lisätä olueen ulottuvuuksia. Loimme esimerkiksi oluen, joka perustuu baijerilaiseen märzen-olueeseen, mutta lisäsimme siihen hieman marjaisan makuista humalaa. Otimme valikoimaamme myös altbier-pintahiivaoluen, jota juotiin paljon Saksassa ennen kuin kylmälaitteiden kehittyminen teki työn helpommaksi, Jürgen kertoo.
On, on. Kyllä, kyllä, Paavo vastaili puhelimeen toukokuussa, vaikka Hailuodon panimon olut oli vasta vierteenä Jürgenin Ikea-lasissa. Ennen kuin yhtään olutta oli tarjottu toukokuussa myyntiin, kyselyjä lähes tulvi. Paavon mukaan hän on enemmänkin vastannut kysymyksiin ”joko sitä saa” kuin soitellut ja kertonut, ”tämmöistä olisi”.
– Aika pian pullot myytiin loppuun pienemmistä kaupoista Oulussa ja sana kiiri edelleen, Paavo sanoo.
Tuotantomäärät on haluttu pitää kohtuullisena, vaikkakin pienpanimojen mittapuulla olutta syntyy varsin paljon: noin 10 000 litraa kuukaudessa.
– Vähempää ei kannata tehdä, koska kustannukset
nousevat ja toisaalta suurempaan määrään emme tällä hetkellä pystyisi, sillä teemme kaiken käsityönä tynnyreiden ja tarvikkeiden desinfioinnista pullotukseen ja pakkaamiseen, Kimmo kertoo.
Yritys ei jää vain yritykseksi, kun aika ja olosuhteet ovat otolliset. Niin kävi Kimmolle ja kumppaneille. Panimokulttuuri on nosteessa, suomalaisten juomatavat kiinnostavassa murroksessa ja brändikin, raikas Hailuoto, on vain odottanut ottajaansa. Kaiken kruunaa luonnon tarjoama rikkaus, poikkeuksellisen puhdas vesi.

Juttu on julkaistu Glorian ruoka & viinin numerossa 2/2018.

Perunanviljelyyn erikoistunut juristi Aira Sevón on pääkaupunkiseudun ykkösravintoloiden suosikkituottaja. Hänellä on suuri tehtävä: pelastaa suomalainen perunakulttuuri.

Sana kertoo, että myrskyläläisen maatilan, Gobbas Gårdin perunataituri Aira Sevón, 54, ei myy viljelemäänsä perunaa kenelle tahansa. Hän haastattelee kaikki ostohaluiset.
Ostaja joutuu selvittämään Airalle, osaako hän valmistaa erikoisperunaa ja kunnioittaako hän raaka-ainetta. Jos ei, Airan ovet menevät kiinni. Turha antaa sellaiselle, joka ei vielä osaa. Se on kunnioitusta molempia osapuolia kohtaan.
Aira Sevón on uuden ajan maatilan emäntä. Hän on laadusta niin tiukka, että hän myy mieluummin ei-oota kuin aika hyvää. Hän ei myy, vaikka ostaja vaatisi. Huonot perunat hän keittää mieluummin kanoille.

Aira saapuu järvenpääläiseen Härmän Rati -ravintolaan miehensä, viljelijä Peter Holmbergin kanssa. Ulkona pyryttää lunta, ja Aira ja Peter ovat matkanneet Myrskylästä vanhalla, “parin tonnin” pakullaan.
-Elukat on syötetty, koirat on pissatettu – ja sitten tämä keli, Aira sanoo ja istuutuu pirttipöydän ääreen. Elukoita ovat 45 kanaa, kaksi lapinkoiraa, loputon määrä rottia ja hiiriä sekä neljä naapurin kissaa. Perheen tytär Aino, 26, opiskelee lääketiedettä Helsingissä.
Aira on halunnut tavata Härmän Ratissa, koska noutopöydän ruoka on luomua ja se on valmistettu perinteitä kunnioittaen.
Pöydässä on pikkelöityjä vihanneksia ja sieniä, härkäpapua, paikan päällä savustettua kylkeä, rapsakkaa salaattia, omena-fenkoli-perunasalaattia, mustaherukka-ruisleipää ja keitettyä perunaa.
Peruna ei ole Gobbas Gårdilta, mutta se ei haittaa. Tällaista ruokakulttuuria Aira haluaa tukea.

Minuutti ruokapöydässä Airan kanssa, ja hänen toimenkuvansa on selvinnyt:
-Huudan ja möskään ja keksin kaikkea uutta.
Aira puhuu paljon ja nopeasti ja nauraa hersyvästi. Sähköposteissaan hän käyttää sulavasti hymiöitä ja viestinsä hän aloittaa huudahduksella hellurei ja hellät tunteet. Mutta ei pidä antaa hersyvän temperamentin ja huumorin hämätä. Aira on myös juristi, joka tiesi jo 11-vuotiaana, mikä hänestä tulisi. Hänen intohimonsa on sopimusjuridiikka. Aira hoitaa Gobbaksen tilan paperityöt ja on opiskellut EU-kiemurat, jotta hänen miehensä Peter voi keskittyä siihen minkä osaa niin hyvin: viljelemiseen.
Aira ja Peter ovat viljelleet perunansa, viljansa ja papunsa luomuna vuodesta 2009. Yhdessä kollegoiden kanssa he perustivat luomuviljelijöitten osuuskunnan, Kymen luomun, jonka ansiosta Suomessa tuotetaan nyt muun muassa kotimaista luomumallasohraa ja edelleen kotimaisista raaka-aineista luomuolutta – ilman rikkakasvien kemiallista torjunta-ainetta, glyfosaattia.
Luomuviljelyyn siirtymisen jälkeen Airasta tuli myös järjestö- ja hallitusaktiivi. Hänet valittiin muun muassa Euroopan luomun kattojärjestön IFOAM-EU:n hallituksen jäseneksi, ja hän on ollut mukana vaikuttamassa uuden juuri Brysselissä hyväksytyn luomulainsäädännön sisältöön.
Mutta kaikkein eniten häntä kiinnostaa peruna.

Filip, Ari, Jouni, Ilja, Jukka. Airan puheessa vilisevät suomalaisten huippukokkien etunimet. He, jos ketkä, tuntevat Airan.
Keskustelussa nousevat esiin kerta toisensa jälkeen esimerkiksi Filip (Filip Langhoff, Ask-ravintola), jolle Aira ja Peter ovat viljelleet värillistä perunaa Filip-kokoisena, ja Ari (Ari Ruoho, ravintola Nokka), joka saadessaan ensimmäisen kerran käteensä Airan perunaa näytti sitä tohkeissaan muille keittiössä työskenteleville.
-He ovat taiteilijoita! He ymmärtävät että nyt on käsissä jotain ihan muuta!
Aira kokee, että ravintoloiden asiakkaat ovat myös hänen asiakkaitaan. Keittiömestareiden menestys on hänen menestyksensä. Aira suorastaan palvoo kokkejaan.
-Ne ovat niin rakkaita mulle, ette kuulkaa ymmärrä, halinalleja koko porukka, sellaisia mussukoita!

Peruna on Airan lempilaji. Hän ei ymmärrä, miksi Suomessa yritetään pulata jotakin uutta ja hienoa, kun perinteisistä raaka-aineista saisi niin upeaa. Aira on elvyttänyt historialliset perunat tähän päivään. Hänen perunansa kulkevat maasta suoraan ravintolaan, joten perunoiden maku säilyy ja koostumus kestää.
Jounia (Jouni Rahikainen, keväällä avattava ravintola Maannos) Aira pitää yhtenä niistä taitureista, joka on ymmärtänyt, miten yksinkertaisesti ja askeettisesti valmistetusta juureksesta saadaan ylimaallisen ihanaa.
Ilja (Ilja Björs, ravintola Juuri) on maistanut elämänsä parhaan perunan Airan ja Peterin Gobbas Gårdissa paikan päällä. Ilja kuvailee saamaansa Mayan Twilight -lajiketta näin:
-Haarukan päässä oli kuin keitettyä, hiukan viilentynyttä tiivistettyä kermaa perunan muodossa ja sen päällä muutama suolakide. Tuoliltahan siinä putosi. Silloin tajusin, että peruna voi olla tällaistakin, eikä ole syytä tyytyä huonompaan.
Aira aloittaa ensimmäisen palopuheensa.
-Perunan suhteen on ollut leväperäistä, hän sanoo.
-Suomessa ei ole pidetty huolta omista perunalajikkeista. Meillä on uskottu teollistumiseen. Siinä missä muut Pohjoismaat ovat vaalineet alkuperäislajikkeita, meillä peruna on ’hankkijaa’.
Airan mielestä olemme maatiaiskansaa, mikä näkyy myös puutarhakulttuurissamme. Eipä silti, ei hän itsekään halua hienostella. Viineistä hän ei esimerkiksi tiedä paljoakaan.
Taannoin Aira paasasi Filip Langhoffille, ettei pidä alkuviineistä lainkaan, mihin Filip hyväntuulisesti totesi, että juuri alkuviinejä Arja oli juonut heilläkin. Linda (Linda Stenman-Langhoff, ravintola Askin sommelier) oli vain tarjonnut niin hyviä alkuviinejä, ettei Aira ollut huomannut.
-Tätä se on. Miksi meidän pitää esittää jotakin muuta mitä ollaan. Me ollaan lipittäjiä, Aira toteaa.

Aira on yrittäjäperheen kasvatti. Hän on tottunut tekemään kovasti töitä. Aamuisin hän vastaanottaa ensi töikseen mieheltään kahvin sänkyyn ja tekee sitten sängyssä muutaman tunnin kirjallisia töitä ennen kuin edes pukee.
-Minulla on kova työetiikka, Airaa kertoo.
-Liian kova, Peter korjaa.
Ihmisten palveleminen on Airalle myötäsyntyistä, mutta se ei tarkoita nöyristelemistä vaan ratkaisujen antamista.
-Mun tehtäväni on olla luotettava osa keittiömestarien ja ravintoloiden ketjua, Aira sanoo.
Mittavia tienestejä tällaisesta viljelystä ei synny. Lomalle on hankala lähteä, vaikka tarvetta siihen olisikin. Aira ja Peter haaveilevat reppureissusta tai matkasta, jolla syötäisiin hyvin ja maisteltaisiin viinejä, mutta kanat ja koirat on hoidettava joka päivä.
Isketäänpä Airalle ja Peterille kouraan miljoona euroa leikkirahaa. Mitä sillä tekisitte? Aira ja Peter katsovat toisiaan.
-Miltsi?
Aira aloittaa. Palkattaisiin työntekijöitä. Laitettaisiin vanha savinavetta sellaiseen kuntoon, että vieraat pystyisivät siellä kokkailemaan ja yöpymään. Pop-uppeja! Lämmitys kuntoon. Koneitten uudistamista. Lisää tuotekehitystä, kyllä, siihen rahaa!
-Emme kaipaa hienoja autoja emmekä osta vaatteita. Ruokailuakaan ei tarvitsisi muuttaa lainkaan. Juomme hyviä viinejä nytkin.
Auto saattaisi mennä uusiksi. Airaa naurattaa heidän vanha, hirveän kälyinen Hiace-romunsa, jonka he pysäköivät toissa kesänä Helsingissä suoraan loistohotellin Kämpin eteen yliopiston professori Petri Niemi kyydissään. Oli tarkoitus mennä samppanjalle.
-Meitä istui pakun edessä kolme, ja kyllä nauratti.

Aira ja Peter puhuvat perunoista hellästi. Vähän kuin kaksi vanhojen, suomalaisten jazz-levyjen keräilijää jakaisi kokemuksiaan.
On Highland Burgundy Red, Mayan Twilight, La Ratte (parsaperuna), Shetland Black ja Pink Fir Apple, joka näyttää sormiaan ja varpaitaan heiluttelevalta inkivääriltä. Sitä oli maassa tänäkin kesänä, koska oil tarkoitus yllättää Jukka (Jukka Nykänen, ravintola Juuri). Mahdoton kuoria?
-Ei voi kuoria! Ei ole tarkoituskaan, Aira sanoo.
Ulkomaailma unohtuu, kun Aira, Peter ja Härmän Ratin toinen omistaja Juha Ollila uppoutuvat keskustelemaan siitä, mistä lajikkeesta syntyy paras perunamuusi. Ollila tarjoaa “tavallisista” lajikkeista Lauraa, kun taas Peter vajoaa unelmoimaan Trixie-muusista.
Airalla ja Peterillä kasvaa eurooppalaista perunaa, joka sopeutuu pohjoisen pitkään päivään ja eteläamerikkalaista perunaa, jonka tutkijat ovat sopeuttaneet kasvamaan pohjoisen valossa.
-Olemme menettäneet tuhansia euroja erilaisten lajikekokeilujen takia, Aira kertoo.
Mutta ei raha häntä huoleta. Raha alkaa kiinnostaa vasta sitten, kun on laskujen maksamisen aika.
-Ei raha mua muuten kiinnosta. Mitä sillä tekee?

Sano peruna, jos haluat, että Aira aloittaa seuraavan palopuheensa.
-Peruna ei ole meillä kaupoissa useinkaan hyvälaatuista, vaikka poikkeuksia toki on. Hyvää saa toreilta, maatiloilta, REKO-lähiruokarenkaista eli viljelijöitä suoraan, Aira sanoo.
Perunat ovat liian usein vihreitä, ja sairaat perunoiden kohdat on peitetty kuivattamalla ja turvettamalla.
-Mauttomia, typellä kasvatettuja, Aira kiteyttää, ja Peter nyökkää.
Perunat säilytetään liian usein väärässä lämpötilassa, liian lämpimässä. Kaupassakin niitä pitäisi säilyttää viileässä ja pimeässä vaikka juureskaapeissa eikä täysvalaistuksen alla kuten nyt. Se ei käy perunalle! Jopa einekset pääsevät asianmukaisemmin kylmään.
Sosiaalisessa mediassa pyöri vuoden 2017 lopulla video jääkarhusta, joka etsi nälkiintyneenä ruokaa. Aira katsoi videon kyynelsilmin ja tietää, että kun laji kuolee, “se on sitten siinä”. Sitä ei saa takaisin.
-Sama koskee kasveja.
Tästä syystä hän tappelee diversiteetin eli monimuotoisuuden puolesta, josta puhutaan Brysselissä EU-tasolla kovasti. Aira on kohdistanut energiansa kysymykseen siementen omistusoikeudesta ja näkee punaista ajatuksesta, että isot yritykset kykenisivät patentoimaan tietyt siemenet.
Tai Airan sanoin: se on iso, sikamainen ongelma!
Patentoimisen seurauksena viljelijät joutuvat jo nyt maksamaan omistusoikeusmaksuja eli tos-maksuja lajikkeita omistaville yrityksille, eikä Suomeen saada tarpeeksi olosuhteisiimme soveltuvia erilaisia siemeniä, varsinkaan luomusiemeniä.
-Patenttioikeus aiheuttaa sen, että lajikkeiden ja lajien määrä kaventuu ja ruokakulttuuri heikentyy. Eikä pelkästään ruokakulttuuri vaan todellisuudessa koko ruuan saanti vaarantuu. Ei riitä, että jonkin lajin tai lajikkeen siemeniä löytyy vain hyötykasviyhdistyksistä. Eihän se niin voi olla!
-Mitä me jätetään meidän lapsille, jos kaikki kavennetaan?
Aira yrittää tehdä yhteistyötä viljelijöiden kanssa ympäri Suomen ja levittää lajikkeiden kasvualuetta harrastajaviljelijöille, jotka ymmärtävät niiden arvon. Hän on tutustunut esimerkiksi kuusamolaiseen Terttuun, jota hän ei ole koskaan edes tavannut. Terttu Törmänen viljelee pohjoisessa Gobbas Gårdin maahantuomia perunalajikkeita ja antaa Airalle palautetta siitä, miten peruna Kuusamossa kasvaa.

Aira ja Peter pelkäsivät jo alkuvuodesta 2017, että vuodesta tulisi perunalle kauhea. Niin tulikin. Viime vuosi oli vielä pahempi kuin vuosi 1987, jolloin sato sentään saatiin pelastettua.
Ilmastonmuutos on alkanut näkyä. Atlantilla pyörivien hurrikaanien hännät viistävät Pohjolaa.
Viime vuoden kevät oli kylmä. Tietyt, etelään kallellaan olevien viljelylohkojen töyräät, pääsivät kyllä Gobbas Gårdin tilalla lämpöön, mutta kun päälle iski kylmä ja sateinen kesä, peruna ei kasvanut. Ja kun loppukesästä nousi myrsky, hernekin meni lakoon niin maata myöten, ettei sitä pystynyt enää puimurilla nostamaan. Sadosta jäi kaikki maahan.
Aira oli luvannut Arille (Ari Ruoho, ravintola Nokka) aivan tietynlaisia perunoita uutta ruokalistaa varten. Sitten näyttikin, ettei Ari niitä saisi.
Aira ja Peter lähtivät pellolle ja alkoivat kaivaa vaurioituneita perunoita mudasta käsin. He käyttivät puolitoista tuntia työaikaa yhtä perunakiloa kohti. He huomasivat, että perunoiden mukulat olivat pikkuruisia, vain parin sentin kokoisia. Ensin Peter luuli, että perunoihin oli iskenyt rutto. Sitten hän tajusi, että perunat olivat luulleet, että oli tullut talvi.
-Huonot kelit ovat erityisen hankalia vaikeasti kasvatettaville erikoislajikkeille, Aira sanoo.

Olisipa jokaisella paikkakunnalla pienviljelijä, jolle maksettaisiin perunasta ja tuotteista suoraan niin, että hän saisi perunastaan paremman hinnan. Viljelijä huolehtisi oman paikkakuntansa perunoista. Ei olisi muovipusseja. Ei tarvittaisi edes erikoislajikkeita, kunhan olisi hyvälaatuista perunaa. Myyntipisteet olisivat lähellä. Jos mahdollista, peruna tuotaisiin asiakkaille joka päivä suoraan pellosta tai vähintään kellarista.
Tämä on Aira Sevónin harras toive.
-Kansantaloudellisesti katsottuna ei niin suuri asia, mutta ruokakulttuurin kannalta kyllä, hän sanoo, eikä naura.

Juttu on ilmestynyt Glorian ruoka & viini -lehden numerossa 2/2018.